Punanen täplä suureni verrattain pian, mutta metsä ei tullut lähemmäksi, vaan pysyi yhtä sinisenä. Ja pian näkyi ettei puustelli ollut lähimainkaan metsän laidassa, vaan että sinnepäin oli vielä saman verran lakeutta. Ei se myöskään ollut aivan yksinänsä siinä, vaan sen ympärillä oli kokonainen kylä harmaita rakennuksia.
Kun tultiin vielä lähemmäs, nähtiin että puustelli oli sentään vähän erillään kylästä.
— Siellä ne nyt ovat, eivätkä aavista, — sanoi Henrik.
Ja jonkinlainen puutarha näytti olevan puustellin takana, ainakin suuri vaahtera ja piilipuu. Ikkunalaudat olivat täälläkin valkoiset. Keskellä rakennusta oli kuisti ja sen molemmilla puolilla ikkunoita, mutta toisen puolen ikkunoissa näkyi valkoiset uutimet.
Jo näkyy, että joku istuu kuistilla.
— Se on mamma, — sanoo Henrik.
— Ei se ole mamma, — sanoo Uuno.
— On ihan varmaan, — sanoo Henrik, — minä näen jo sen harmaan tukankin.
— Ole nyt.
Ja he ovat molemmat venyttäneet kaulansa ja suoristuneet, eivätkä näe mitään muuta kuin sen ainoan pisteen punaisen rakennuksen kuistilla. Sydän lyö pampattaen kummallakin.