Puustellin edessä on aidoitettu ala, siinä on kymmenkunta riviä karviaismarjapensaita ja joku matala, harvaoksainen omenapuu. Pari ulkohuone-rakennusta on kummallakin puolella, sitten alkaa pellot. Ne puut talon takana ovat ainoita puita, mitä näkyy seutuvilla — luultavasti se on ainoa varjopaikka talossa. — Johannes parka!
Yhtäkkiä se olento, jota Henrik ja Uuno tähystelivät, näkyy nousevan, panevan jotain pois ja juoksevan sisään.
— Eipäs ollutkaan mamma, sanovat Henrik ja Uuno yhtaikaa.
Vähän ajan perästä tulla tumppasee sisältä toinen olento, katsahtaa eteensä, heihin päin, ja alkaa nopeasti laskeutua kuistin rappusia.
— Se on mamma, — huudahtavat Henrik ja Uuno.
Hetkeksi he eivät eroita sitä omenapuurunkojen ja karviaismarjapensaiden tähden, mutta kun he kääntyvät sille tienhaaralle, joka eroaa kylätiestä puustelliin, selviytyy harmaapää mummo ryytimaan veräjästä tielle ja tähdäten silmillään heihin tulee puolijuoksussa heitä kohden ja huitoo tervehdykseksi käsillään, hämmästyksen ja riemun puna kasvoissa.
Henrik hyppäsi jo rattailta, nostaa myöskin kätensä ilmaan riemun osoitukseksi ja juoksee häntä vastaan. Uuno pysyi rattailla ja joutui vähän ennen kohdalle, mutta ei ehtinyt hypätä alas, ennen kuin Henrik jo syleili mammaa. He seisoivat kauan sylikkäin, ja siinä silmänräpäyksessä heidän sielunsa yhtyivät ja poistivat väliltään kaiken sen ajan, joka oli heitä eroittanut, tutustuen samoiksi kuin olivat ennen pappilassa, niinkuin se kaikki olisi eilen ollut. Sitten he vasta erkanivat ja katsahtivat tuttuina toisiinsa.
— Ai, ai, mamma kuinka harmaaksi sinä olet tullut, — ja niinkuin vähän pienentynyt —!
— Samallainen minä olen kuin ennenkin, — mutta sinähän olet muuttunut, — ja Uuno poikaseni! aivankuin täysikasvanut!
Nyt syleilivät Uuno ja mamma toisiansa, ja kun aikoivat erota, mamma veti häntä toisen kerran luokseen, ja vielä kolmannen kerran, aivankuin hakien samaa äskeistä tutustumista heidänkin sielujensa välillä.