He olivat tulleet ryytimaan veräjälle ja juuri rupesivat sitä avaamaan kuin Johannes jo laskeutui alas kuistin rappusia.
Hän ei tehnyt mitään käden liikkeitä, vaan hänen kaikki kasvonsa olivat hymyssä ja punersivat niinkuin hämillä ollessa. Henrikin ja Uunon oli tilaisuus pitkän aikaa tarkastaa Johanneksen ulkonäköä, ennenkuin he ehtivät ryytimaan yli.
Johannes oli aika lailla laihtunut ja näytti sentähden pitemmältä entistä. Hänen tukkansa oli saanut kasvaa jotenkin vapaasti ja oli kihartunut niskassa ja hyvin kovasti erittäin ohimoissa. Silmälasit hänellä myöskin oli, ennen ei niitä ollut, ja ruskottuneet kasvot olivat vähän teerenpilkulliset. Silmät olivat suurentuneet ja entistä enemmän auki, vähän niinkuin säikähtyneellä, ja posket tuntuivat kovin tottumattomilta siihen hymyyn, johon niiden nyt oli pyöristyminen,
— No terve, terve, — sanoi Henrik suomeksi, kun he puristivat ja heiluttivat toistensa käsiä leikillään liian kovasti.
— Ja Uuno! ei mutta katsoppas mamma, kuinka meidän Uuno on miehistynyt, — sanoi Johannes riemulla katsellen Uunoa.
— Mutta sinä veliseni olet aika lailla laihtunut, jos tässä syynäämään ruvetaan, — sanoi Uuno.
— Olenko, — sanoi Johannes nauraen.
— Niin, ja aikoo ylioppilaaksi, — sanoi mamma: — ihan ylioppilaaksi.
— Mitä, ylioppilaaksi? — kysyi Johannes kummastuen ja hymy yhtäkkiä katosi hänen kasvoistaan. — Se tahtoo sanoa: privatistinä tietysti?
— Niin, kuinkas muuten — Ja Uuno kertoi luvuistansa saman kuin äsken mammalle. Ja samalla tavalla huomasi, että liian äkkiä oli tultu hänen asioittensa keskelle, ja sanoi: kas, mimmoinen sievä pikku ryytimaa sinulla täällä on. Mamma on tietysti ollut kaivelemassa, kaikesta päättäen.