Johannes ja mamma katsahtivat toisiinsa.
— Niin, mutta eihän täällä saa aikaan, mitä ennen kotona, — sanoi mamma. He seisahtuivat. — Muistatteko minun karviaismarjapensaitani?
— Joka oksa oli nostettu ja pönkitetty eikä pienintäkään rikkaruohoa juurella, — muisteli Henrik.
— Niin, ja kuinka ne kasvoivat! Suuria, peukalon kokoisia eikä mitään tuommoisia pieniä!
— Tässä pitäisi olla joku käytävä myöskin poikkipäin, niinkuin siellä kotona, ja joku penkki ja pöytä tuossa, — huomautti Uuno.
— Jaa, jaa, — sanoi mamma huokaisten, — tämähän on kaikki vaan väliaikaista.
He läksivät taas liikkeelle ja alkoivat nousta kuistin rappusia jutellen entisestä kotipappilan puutarhasta.
Kun he olivat nousseet ja aikoivat astua sisälle, seisoi oven pielessä
Alina, odottaen että Johannes esittelisi tulokkaat.
Kaikki katsahtivat häneen, Henrik ja Uuno niinkuin olisivat unohtaneet, että hänenkin piti olla vastaan ottamassa.
— Niin, tässä nyt olisi Henrik, minun veljeni, — esitteli Johannes, sama hymy huulilla, niinkuin olisi ollut hämillään.