Henrik kumarsi ja antoi kättä, mutta vaikka hänen huulensa jotain höpisivät, ei hän keksinyt mitä sanoa, ja väistyi Uunon tieltä, joka myöskin tuli tervehtimään. Alina vähän jäykistyi, kun Henrik ei mitään sanonut hänelle.
— Ja tämä on Uuno, maamittari.
Uuno tervehti suu kohteliaassa hymyssä ja reippaasti lyöden saappaiden korot yhteen.
— Tehkää hyvin, astukaa sisälle, — sanoi Alina perääntyen ja kumartaessaan osoittaen kädellään sisäovelle.
Mutta mamma istui samassa kuistin penkille, niin ettei Alinan pyyntöä noudatettu, vaan kaikki jäivät istumaan kuistille.
— Voimme sanoa terveisiä Alinan isältä, — sanoi Uuno entisellä hymyilevällä kohteliaisuudellaan, jonka hän oli nähtävästi oppinut jossain Viipurissa.
Alinan kasvot kirkastuivat.
— Vai niin, kävittekö siellä, — sepä hauska, niin, se on minun entinen kotini, — vai niin, te siis poikkesitte sinne, — voi, voi!
— Ukko käski sanoa hyvin paljon terveisiä. Hän näyttää hyvin kaipaavan
Alinaa, semmoinen hellännäköinen, miellyttävä ukko!
Henrik tuli totiseksi ja kääntyi pois niinkuin Uunon kohteliaisuus olisi häntä haavoittanut.