Mutta Alina lämpeni Uunoa kohtaan ja etsi sanoja jatkaakseen keskustelua isästä ja omasta kodostaan.
— Hän on niin — niin hellä, — sanoi Alina iloisessa vauhdissa ja pyyhki punehtuneilta kasvoiltaan suortuvia korvan taakse. —
Alina oli jotenkin pitkä kasvultaan, niin että näytti Johannesta pitemmältä, kun he eivät olleet toistensa lähellä, jolloin näkyi, että Johannes oli sentään pitempi. Hänellä oli palmikko niskassa ja lyhyenlainen suora hame, musta nahkavyö ja valkoinen puseroröijy. Kasvot muistuttivat isää siinä kohden, että silmät painautuivat näöltään niinkuin turvonneiden luomien alle, mutta silmät olivat ruskeat eikä siniset, niinkuin isällä, ja kasvojen väri vaalea. Heti ensi silmäyksellä Henrik ymmärsi, mihin Johannes oli rakastunut Alinassa. Se oli siinä kapean saksalaisen nenän yhtymisessä pehmeihin silmäosiin, sen sievässä kaareutumisessa, ja vielä teräväsärmäisessä etenevässä ylahuulessa. Molemmat huulet olivat tumman punaiset ja jyrkästi eroittuivat vaaleasta ihosta. Korvissa hänellä oli pienet ja hienot renkaiset.
Ja Alina ei voinut olla kertomatta esimerkkiä isän hellyydestä häntä kohtaan ja siitä, kuinka isä riippui kiinni hänessä. Ei isä esimerkiksi voinut milloinkaan nukkua, ellei tiennyt, että hän, Alina, oli mennyt viereisessä huoneessa levolle ja saanut unen päästä kiinni.
Alina innostui kertomuksessaan yhä enemmän ja alkoi vihdoin selvästi liioitella, kun ei saanut hereille tarkoitettua myötätuntoisuutta kuulijoissa.
— Joskus — sanoi hän, — minä rupesin ihan tahallani kuorsaamaan, että sain papan nukkumaan, ja kun hän nukkui, puin minä päälleni ja — ikkunasta ulos, niin että hytsh vaan! ja ukko siellä vetelee eikä aavista mitään!
Hän nauroi punehtuneena ihan liian kovaäänisesti koettaen saada muita nauramaan. Mutta ei kukaan nauranut ja mamma vaan sanoi:
— No, onkohan se hyvä noin isäänsä pettää.
Syntyi äänettömyys, jonka kestäessä Alina vähitellen muuttui totisemmaksi. Puheenaineen puutteesta hän vihdoin sanoi huokaisten:
— Juu, juu. — Ja lakkasi kokonaan nauramasta.