Sen jälkeen oli taas pitkä äänettömyys. Vihdoin alkoi mamma puhua.
— No, Henrik ja Uuno, kertokaapa nyt jotain matkaltanne. Mitä, tuntuiko pitkältä?
Alina nousi yhtäkkiä, ja pyöräyttäen itseänsä kantapäällään, aivan kuin uhkamielisenä tai suuttuneena, läksi sisälle paiskaten jälkeensä sisäoven jotenkin kovasti.
Mamma katsahti Johannekseen ja kohautti hiukan olkapäitään. Vähän ajan perästä Johannes nousi ja meni myöskin sisälle, niinkuin jollekin asialle.
— Mitäs se oli? — kysyi Uuno mammalta, Johanneksen lähdettyä, tarkoittaen Alinan käytöstä.
— Suuttui jostakin syystä. Millä tuulella aina sattuu olemaan. Ah, paljon on puhumista kaikista asioista, mutta en tahdo nyt heti, teidän tultuanne. Säälittää vaan vähän Johanneksen tähden.
— Omituista, — sanoi Henrik ihmetellen, — minä luulen, että hän suuttui siitä, ettemme menneet sisälle. Mamma, mennään nyt.
— Mutta olihan se ihan tyytyväinen jälestäpäin, nauroi ja jutteli. Ei, ei se voi olla sitä. Mutta voimmehan mennä. — Ja mamma nousi mennäkseen Henrikille ja Uunolle huoneita näyttämään.
Johannes tuli ovessa vastaan ja kun näki, että he tulivat, huusi sisälle ystävällisellä ja vähän luonnottoman reippaalla äänellä:
— Alina hoi, tuleppas nyt näyttämään vieraillemme pikku kotiamme.