Mutta Alina ei vastannut eikä häntä näkynyt yhdessäkään niistä kolmesta huoneesta, joissa käytiin katsomassa.
Ensimäinen huone oli sali, jonka suuruus vastasi jotenkin heidän entisen pappilansa eteistä. Se oli sisustettu vähän oudonlaisilla huonekaluilla, jotka muistuttivat nimismiehen luona nähtyjä. Erittäin outo oli kahden istuttavaksi tehty keinutuoli, jommoista he eivät olleet koskaan nähneet. Arvattavasti se oli tavallinen pohjanmaalla. Myöskin seinäpeili oli jotakin ihan erilaista kuin mitä olisi kuvaillut Johanneksen peiliksi. Mutta yhtäkkiä Henrik näki kaiken keskellä keltasen kotiharmoonion, jonka mamma oli huutanut itselleen. Ja sen nähtyään Henrikin tuli heti lämmin olla.
— Katsos tuota, — sanoi hän ja tunnusteli harmooniota kädellään. —
Voi sentään, — tätäkin.
Uuno istahti sen ääreen ja alkoi soittaa jotain yksinkertaista renkutusta, jonka hän oli aikoinaan oppinut lukemattomien harjoitusten perästä. Kaikki he rupesivat nauramaan.
— Muistatteko, muistatteko, — puhui Uuno soittaessaan.
— Ja muistatteko kuinka pappa tuli aina kamaristaan, kun Uuno soitti, ja matki Uunoa, — sanoi Johannes, näyttäen kuinka pappa matki.
Hän vähitellen vilkastui äskeisen häiriön jälkeen, ja muistellen entisyyttä he nauraen ja jutellen tulivat ruokasaliin.
Tämä oli vielä paljon saliakin pienempi, ja rikas mahonkipöytä täytti sen melkein kokonaan. Omituinen kaappikello naksutteli harvaan nurkassa.
— Tämä pöytä on aivan liian suuri tähän huoneeseen, — sanoi mamma.
— Mamma ei voi olla sanomatta sitä jokaikiselle, joka käy meidän luonamme, — sanoi Johannes vähän hermostuneesti.