— Sillä pöytä on liian suuri, rakas Johannes, — sanoi mamma.
— Mutta eihän se tule sanomisesta pienemmäksi.
— Koetan olla ensi kerran vaiti, — sanoi mamma hiukan pahastuneena.
Sitten he puhuivat jotain supattaen keskenänsä, arvattavasti selitellen itseänsä, mutta kääntyivät jonkun ajan kuluttua tyytyväisinä ja sovinnollisina takaisin Henrikin ja Uunon seuraan.
Mammalla oli erikoinen huone, ja sinne kun katsahdettiin, niin sieltä lehahti ihan tuttu kotoinen henki. Silmään vilahti ensimäisenä tuo vanhanaikuinen korupöytä kaareutuvine jalkoineen, joka oli Henrikille niin rakas muisto. Sitäkin hän nyt käsillään siveli. Myöskin piironki oli vanha rakas tuttu. Kukat olivat mammalla samanlajiset kuin ennenkin ja samanlaiset olivat myöskin valkoset peittotäkit kokoonpantavan puisen sängyn päällä. Kaikki nuo tutut esineet olivat vaan liiaksi liketysten, huoneen tavattoman pienuuden tähden.
He ikäänkuin nyt vasta tutustuivat jälleen keskenään ja jokin omituinen hyvätuuli tapasi heidät: he olivat nyt kuin kotonaan täällä Johanneksen väliaikaisessa pikku pappilassa.
Yksi huone oli vielä katsomatta. Ja se oli kaikkein jännittävintä, sillä siellä uinaili Johanneksen puolenvuotias pienokainen, Aarne.
— No ja nyt, — sanoi mamma, lähestyen varpaillaan tämän huoneen ovea, — nyt tulee pääasia.
Hän tarttui oven kahvaan ja odotti että kaikki ensin saapuivat oven luo. Silloin hän sen juhlallisena avasi.
Mutta siellä seisoi Alina käsi toisen puolen kahvassa.