— Aarne nukkuu, — sanoi hän lyhyesti, ja pani oven melkein heidän nenänsä edestä kiinni.
Henrik ja Uuno menivät, tietämättä mitä tehdä ja mitä sanoa, edellä takaisin kuistille. Mutta mamma ja Johannes jäivät saliin.
— Mitähän niillä on oikein? — sanoi Uuno Henrikille, kun he olivat kuistilla.
— Varmaan oli jotain jo ennenkuin me tulimme.
— Se näyttää olevan aika lailla olevinaan.
— Älä nyt taas tee itsellesi mielipidettä ensimäisen vaikutuksen perustuksella, — sanoi Henrik levottomana, sillä häneenkään ei Alina ollut tehnyt hyvää vaikutusta.
— Ja ihan pappansa näkönen, — jatkoi Uuno.
— Hän on varmaan kasvanut hyvin vapaasti kotonaan, — arveli Henrik.
— Ja ollut siellä hyvin lellitelty. Kuuluihan se jo isän puheestakin:
Alina, Alina, oli hänellä joka toinen sana.
— Semmoinen ylpeä tyttö sopisi paremmin jollekin luutnantille kuin meidän Johannekselle, — lankesi Henrik tuomitsemaan.