Uuno valmistui juuri sanomaan jotain myrkyllistä ja alkoi jo tapansa mukaan heiluttaa sitä varten etusormeaan, mutta silloin Johannes ilmestyi sisäovelle ja sanoi ankarasti:
— Henrik ja Uuno, tulkaa nyt vaan katsomaan.
Tosin hänen ankaruutensa ja rypyt silmien luona tarkoittivat nähtävästi jotain mikä oli siellä sisällä tapahtunut, mutta Henrik ja Uuno sen johdosta tottelivat paikalla ja menivät hänen jälessään.
Mamma oli lapsen huoneessa ja levitteli jotain kapalovaatetta. Alina seisoi ikkunan luona, kasvot poispäin ja naputteli sormillaan pöytään ikäänkuin odottamisensa merkiksi. Keskellä huonetta oli lapsen vaunut ja lapsentyttö seisoi niiden ääressä, vähän neuvotonna.
Johannes, yhtä ankarana kuin ennenkin, tuli päättäväisesti vaunujen luo ja tempasi hermostuneesti syrjään kuomu-uutimen, joka valon tähden oli laskettu nukkuvan, lapsen eteen.
Tyttö läksi silloin pois.
— Tässä se nyt on, tulkaa lähemmäksi, — sanoi Johannes Henrikille ja
Uunolle.
Henrik ja Uuno astuivat vaunujen ääreen.
Hämillään siitä, ettei mamma eikä Alina puhuneet mitään eivätkä tulleet lasta näyttämään, ja myöskin siitä, että tottumattomina näkemään kapalolapsia heistä tuntui tuo turpeaposkinen ja lihavaleukainen, hiukseton olento jotenkin rumalta, tuijottivat he lapseen voimatta keksiä mitä sanoa. Henrikin kielellä pyöri lause: "kylläpä se on sievä," mutta hän ei uskaltanut päästää huuliltaan tätä valhetta tähän äänettömyyteen. Äänettömyys kasvoi ja Johannes alkoi osoittaa kärsimättömyyttä tehtäväänsä. Koko tämä katselmus, joka kuitenkin oli tuntunut olevan sekä Johanneksen, mamman että Alinan valtti, päättyi siihen, että Henrik väännellen itseänsä ja Uuno lyhyesti hokien: jaha, jaa-a, juu, juu — perääntyivät vaunujen luota. Onneksi Uuno keksi sanoa vielä:
— Suu on aivan selvään Alinan, ja muutenkin taitaa olla enemmän Alinan näköinen.