Niillä hyvillä he läksivät lapsenkamarista.
Johannes tuli mukaan. Hän huokasi helpoituksesta, kun he olivat tulleet saliin. Ja täällä Henrik löi häntä olalle ja sanoi:
— No, Johannes, mitä sinulle nyt oikein kuuluu?
Johannes huokasi vielä enemmän vapauttavasti ja otti Henrikiä molemmin käsin hartioista.
— Jaa, jaa, — sanoi hän, — tässä sitä nyt ollaan.
Henrik sanoi sitten:
— Tiellä juuri Uunon kanssa puhelimme, että kuinka merkillistä on sentään, että sinä olet joutunut näille lakeuksille.
Johannes naurahti kummastuneena, aivan kuin hän olisi ensi kerran tullut ajatelleeksi siinä olevan jotain merkillistä.
— Kuuleppas, etkö sinä olisi voinut muuallekin päästä, jos olisit hommannut, — sanoi Uuno.
— Ei, kyllä minun asiani ovat käyneet niinkuin niiden pitikin. Minä alan yhä enemmän ymmärtää miksi se oli minulle tarpeen.