—Niinkuin minä sanoin teille, Ivan Ivanovitsh, niin onkin. Minun on onnistunut saada täysi selvä, kuten tästä todistuksesta nyt itse näette, sanoi Natalja Feodorovna antaen Hannekselle paperin.
Täysin valmistuneena tällaiseen tietoon ja surtuaan suruansa itsekseen Hannes nyt osasi jo jotenkin sujuvasti harjottaa isännän kohteliaisuutta, siten paraansa mukaan sovittaakseen ensi tylyyttänsä Natalja Feodorovnaa kohtaan. Hän tarjosi vieraallensa teetä ja koetti puhua muusta, jopa laskea leikkiäkin.
—Muuan seikka, sanoi hän, herätti minussa aamupäivällä suurenlaista uteliaisuutta. Te sanoitte »opiskelevanne» tuossa laitoksessa? Kuinka se on selitettävä?
—No niin, opiskelen, tutkin elämää, vastasi Natalja Feodorovna.
—Mutta, luvallanne sanoen, tuota filosofiaa seuraten minä voisin antautua vaikkapa rosvoksi ryövärijoukkoon, ryöstellä ja sanella: minä opiskelen, tutkin elämää.
—Te sitä vastoin, sanoi Natalja Feodorovna, sulkisitte heti koko laitoksen?
—Hävittäisin heti paikalla.
—Ehkä se kävisi päinsä pelkällä mahtikäskyllä, sanoi Natalja Feodorovna,—mutta tämä laitos on kuitenkin aivan välttämätön niin kauan kuin prostitutsioni kukoistaa, ja prostitutsionia emme voi mahtikäskyllä hävittää.
Hannes nousi kuohahtaen seisaallensa.
—Miksi emme voi prostitutsionia hävittää? Se on hävitettävä ja sen voi hävittää! En ainakaan minä tiedä mitä varten eläisin, ellen sitä hävittääkseni.