Natalja Feodorovna voitti äkkiä mielenkuohunsa ja sanoi kylmän tyyneesti:
—Olen mieluummin sitä mieltä, että talonpojan täytyy ennen kaikkea ottaa itsellensä riittävästi maata.
Ymmärtämättä mitään eroa tässä Hannes tokasi iloisesti:
—No, jos niin, niin mitäpäs muuta kuin annetaan hänelle kylläksi maata.
Natalja Feodorovna kohottautui vähän tuolillansa, katsahti väsyneesti
Hannekseen ja sanoi vieläkin tyynemmin:
—Maata ei voi antaa, ellei sitä joltakin oteta.
—Siis otettakoon! huusi Hannes, innostuneena saavutettuun yksimielisyyteen heidän välillänsä.
Natalja Feodorovna piirteli sormellaan kirjainta leipämurujen joukkoon.
—Aivan oikein, Ivan Ivanovitsh, mutta siinä tapauksessa kehottaisin teitä puhumaan ainoastaan kuiskaamalla, sillä seinätkin sellaisiin ehdotuksiin höristävät korviansa.
Natalja Feodorovnan kasvot olivat muuttuneet ankariksi ja jokin voimakas ylpeyden ilme alkoi tehdä ne yhä vieraammiksi ja pelottavammiksi Hannekselle: