—Mutta te varmaankaan ette tiedä mitä sanotte, jatkoi Natalja Feodorovna.—Keltä maa olisi otettava? Eikö juuri niiltä, joita te, herra luutnantti, palvelette kantaessanne tuota upseeripukua? Vai ettekö luule isäntänne pyytävän teidän palvelustanne juuri maan riistämiseen talonpojilta? Olettehan valalla vannonut tottelevanne häntä. Älkää siis puhuko minulle aikeestanne hävittää prostitutsionia. Sillä juuri te itse, suojellessanne väkivallalla maan anastusta ja pakottaessanne kansaa rahan palvelukseen, olette kaiken ihmis-alennuksen, sen alhaisen orjamielen ja sen porttolain oikea synnyttäjä!
Nyt näytti Natalja Feodorovnan kasvot muuttuvan jälleen lempeämmiksi. Mutta jokin ylimyksellinen, itsetietoinen ylemmyyden ilme oli yhä vallalla. Hannes tunsi yhä enemmän pienenevänsä hänen edessään. Natalja Feodorovna kasvamistaan kasvoi. Tuijottaen hänen kasvoihinsa Hannes hämmästyen tarkkasi niiden piirteitä. Mistä olikaan Natalja Feodorovnalle ilmestynyt tuo hieno ja kuitenkin niin korskea ilme nenän ja silmäkulmien yhtymäkohtaan? Miksi ei Hannes ennen ollut huomannut hänen ylpeästi kaareutuvaa aatelisnenäänsä? Kuinka oli käynyt, että se sama pieni, apinamainen ihminen, jota Hannes oli vielä äskettäin uskaltanut hermostuneesti kohdella, nyt oli kasvanut jättiläiseksi hänen eteensä ja kohta kokonaan hallitsi häntä?
—Ainoastaan teidän hirmuinen tietämättömyytenne, herra luutnantti, voi suoda teille jotain puolustusta. Minä näen, että tekin olette nousukas, niinkuin enimmät teidän kaltaisenne. Te olette vapautensa jo unohtaneen ja orjiksi kasvaneen työväen lapsia, siksi itsekin olette voinut rahapalkasta myydä omantuntonne ja toimintavapautenne.
Lempeys taas katosi Natalja Feodorovnan kasvoista. Silmät alkoivat säkenöidä, sanat hehkuivat kuin maanalaisen pätsin purkausta.
Hannes kalpenemistaan kalpeni.
—Voi teitä raukkoja, jotka porttoloita muka hävitätte ja huomenna juoksette komennosta ihmisiä tappamaan! Voi teitä viheliäisiä, jotka viekkaudella ja väkivallalla olette kansan opettaneet rahasta myymään pyhät työvoimansa ja pyhät ruumiinsa teidän oikkujenne palvelemiseen! Voi teitä elämän sammuttajia, voi teitä laulun ja runouden tukahuttajia, voi teitä vapaan ihmisyhteyden hajottajia! Voi teitä kuolleiden kylien ja mätien kaupunkien rakentajia, joissa te rahasta tanssitatte, rahasta laulatatte, rahasta soitatatte! Voi teitä vapauden hävittäjiä! Voi teitä mässääjiä kuolleen elämän haudalla! Voi teitä…
Natalja Feodorovna olisi sanonut vieläkin enemmän, mutta nyt kuului koputus, ja Gregor Gregorovitsh, ollen jotenkin päissään, avasi oven lupaa odottamatta. Hänen jälessään tulivat sisälle myös Boris Mihailovitsh ja Aleksei Dmitrievitsh.
—Uuu! pani Gregor Gregorovitsh, nostaen silmäkulmansa hullunkurisen korkealle, ollen hämmästyvinään niinkuin muka tahtomatta häiritessä kahta rakastunutta.
Natalja Feodorovna katsahti Boris Mihailovitshiin, nousi ja nolosti hymähtäen, odottamatta esittelyä poistui.
Kun Hannes, saatettuaan Natalja Feodorovnan, tuli eteisestä takasin, sanoi Gregor Gregorovitsh: