—Senkö vuoksi sinä hänen osotettaan pyysit? kysyi hän Boris Mihailovitshiltä.—Minä vakuutan sinulle: Natalja Feodorovna on mitä jalomielisin nainen, ja hän on tehnyt minulle palveluksia, joita en tule koskaan unohtamaan. Enkä ole koskaan ketään ihmistä kohtaan tuntenut sellaista ystävyyttä.
Boris Mihailovitsh sanoi:
—Se on ikävä,—se on todellakin valitettava asia, mutta ymmärräthän itse, että asemani santarmiupseerina——
—No niin, sanoinhan minä sen, huusi ruhtinas väliin:—hän aikoo tulla everstiksi!
Aleksei Dmitrievitsh rupesi lähtemään pois, sanoen, ettei häntä haluta tulla todistajaksi mahdollisiin ikävyyksiin.
Mutta ruhtinas, nähtyään Hanneksen kiivaasta hengityksestä värähtelevät kalvenneet sieramet ja hampaitten lujasta yhteenkiristämisestä korvain luona liikahtelevat mukulat, älysi että tästä alkaa tulla täysi tosi ja selvisi kohta humalastaan. Nousten sohvalta hän tuli Boris Mihailovitshin luo ja sanoi hiljaa:
—Olisi sentään suoraan konnamaista tässä tapauksessa käyttää hyväksensä—oman ystävänsä luona.—Boris, jätä!
—Konnamaista taikka ei, se riippuu miltä kannalta katsoo. Armeijaupseerilla on yksi näkökanta, keisarillisella santarmistolla voi olla toinen. Siinähän meillä on vanha ero.
—Voit toisin sanoen vaikka oman veljesi antaa ilmi?!
—Silmää räpäyttämättä. Pyhin kaikesta on keisari ja isänmaa, eli hallituksen absolutinen voima, jos Ivan sen paremmin ymmärtää. Ystävä, veli,—se tulee toisessa sijassa.