Ne samat miehet, jotka olivat tikari- ja pommimurhiin valmiina,—jotka sellaisiin olivat tovereitansa äänestäneet ja arvoilla määränneet, perääntyivät sentään, kun tuli kysymys kokonaisen kaupungin upottamisesta.
Mikä mies se oli heidän joukossansa, joka oli tuon suunnitelman tehnyt? Kuka oli se jättiläinen, josta uhkasi niin peloton ja häikäilemätön leijonamieli? Kuka oli pitänyt ikäänkuin koko maapalloa kädessään, katsonut Venäjän paikkaa ja sormellansan osottaen sanonut: tuo kohta upotettakoon veden alle ja tuosta kohdasta nostakoon vallankumous verisen päänsä?
Kun suunnitelma oli tullut hylätyksi, ilmaisi Vasili, joka oli sen Schveitsiin tuonut, johtomiehille sen tekijän. Se oli entinen sota-akatemian upseeri, Ivan Ivanovitsh, jolla nimellä häntä sitten vallankumouksellisten kesken sanottiin.
Ja pääkortteerissa oltiin yhtä mieltä siitä, että sellaisen miehen liittyminen vallankumouksellisiin oli katsottava suureksi voitoksi, ja että hänen ilmeistä kykyänsä oli nyt välttämättä käytettävä erääseen toiseen tekeillä olevaan yhtä laajaan, mutta vähemmän julmaan suunnitelmaan.
TOINEN OSA
1.
»Merkillisiä ihmisiä!» ajatteli Hannes, kun Vasili ilmotti hänelle uutisen siitä, että tuo hänen paljotöinen, tarkkaan perusteltu ja joka puolelta punnittu suunnitelmansa oli pääkortteerissa tullut hylätyksi.
»Merkillisiä ihmisiä, kun pelkäävät tappaa monta, mutta eivät pelkää tappaa yhtä tai kahta!»
Vasili seisoi hänen edessään kädet riipuksissa, kasvot pitkinä ja surullisina. Sillä Vasili rakasti Hannesta, ja vaikka Genevessä oli itsekin äänestänyt suunnitelmaa vastaan, oli hänen nyt—hukkaan menneen työn vuoksi—tuskallisen sääli Hannesta, kun ajatteli miten Hannes oli kahden vuoden aikana lakkaamatta ja innosta säihkyvin silmin siitä puhunut, lyönyt nyrkkiä pöytään, tärisyttänyt seiniä ja ikkunaruutuja räjähdyksiä matkivilla huudoillansa.
—Ja tunnusta, sanoi Hannes,—että ilman sinun ääntäsi olisi asia mennyt läpitse!