Vasili vaikeni, ja myönsi siten asian todella olleen niin, että hänen äänensä oli ollut ratkaiseva.
Surullisesti alas katsoen hän jotakin epäselvää mielessään punnitsi, jolloin hänen silmäluomensa säännöllisessä tahdissa painuivat kiinni ja aukenivat, ja tummat, pitkät ripset löivät yhteen kuin kaksi luutaa. Vasilin hienot ylimyskasvot suurine ruskeine silmineen ja naisellisen sileine ihoineen olisivat sopineet ihanimman kaunottaren kasvoiksi.
Miksi Vasili ei ollut ennen, noiden kahden vuoden aikana, jolloin hän joka päivä tapasi Hannesta, kertaakaan maininnut katsovansa suunnitelmaa liian julmaksi, vaan oli päinvastoin aina innolla kuunnellut Hannesta ja kaiken aikaa ikäänkuin ottanut asiaan osaa? Tämä seikka suuresti lisäsi Vasilin surua, sillä näytti melkein mahdottomalta selvitellä Hanneksen eteen koko se monimutkainen, tuhansien ristiriitaisten ajatusten ja tunteiden vyyhti, joka olisi tuolle suoraviivaisesti ja mutkattomasti ajattelevalle suomalaiselle osottanut, ettei tässä ollut Vasilin puolelta harjotettu mitään tahallista kaksinaisuutta. Vaikeutta enensi Vasilille vielä seuraava seikka:
Hän oli kerran ruvennut lukemaan Hannekselle Nietzschen kirjaa »Also sprach Zarathustra», joka oli eräässä suhteessa muuttunut melkein evankeliumiksi kaikille vallankumouksellisille, siinä kun arvosteltiin säälintunne pelkäksi heikkouden hyveeksi, josta todellisen yli-ihmisen täytyi olla vapaana. Tosin oli Hannes ollut luettaissa melko uninen, kirjan voimatta missään suhteessa kiinnittää hänen huomiotansa, mutta sensijaan oli juuri Vasili itse ollut aivan haltioissaan tuosta vastailmestyneestä kirjallisuuden aarteesta. Vasilia oli suuresti harmittanut Hanneksen uneliaisuus: eikö se mies todellakaan tuntenut luissaan ja ytimissään kirjan ihmeellisesti vapauttavaa vaikutusta! »Minä en tarvitse tuota kirjaa», oli Hannes vaan sanonut, ja se oli vielä enemmän harmittanut Vasilia, sillä se kuului samalta kuin jos Hannes olisi sanonut: kyllä säälintunnekin voi olla hyvä. Muutamana hetkenä oli sohvalla loikova Hannes tuntunut Vasilista suoralta viholliselta, jota olisi tehnyt mieli hävittää siinä silmänräpäyksessä kokonaan olemattomaksi. Olla sellainen raakilo, sellainen tölppämäinen, keskeneräinen, tunteeton ihminen, että nukkuu Nietzscheä luettaissa, vaikka valmistelee vedenpaisumusta kokonaisen kaupungin ylitse! Mies ei lainkaan tajua, että moisen jättiläisaikeen toteuttaakseen täytyy olla yli-ihminen, vapaa sellaisesta mahdollisuudesta että ratkaisevalla hetkellä säälintunne hänen kauttansa tunkeutuu tekijäksi historiallisten valtatapausten keskelle, ja turmelee kaikki. Ei, hän loikoo sohvalla ja mymisee unisena: kyllä säälintunnekin on hyvä! Vasili oli silloin ehdottomasti ajatellut: ollakseen sellainen tölppä täytyy todellakin olla suomalainen!
Mutta kuinka oli käynyt?
Vallankumoukselliset hylkäsivät suunnitelman sen julmuuden tähden, ja—mikä ihmeellisintä—juuri saman säälintunteen vaikutuksesta oli Vasilikin äänestänyt suunnitelman hylkäämistä,—siitä seikasta oli hän, toimitettuaan kaikkien sisällisten vaikuttimiensa tarkan seulouksen, nyt päässyt täysin perille.
Nämä sisäisimmät vaikuttimet olivat kuitenkin sitä laatua, ettei Vasili, kuten sanottu, nähnyt mitään mahdollisuutta saada niitä Hanneksen kohtisuoraan katsovien silmien läpitse hänen aivoihinsa ja sydämmeensä. Vasilin lähtiessä matkalle Geneveen Hanneksen suunnitelma mukanaan oli hänet täyttänyt sykähtelevä ylpeys siitä, että hän oli saanut viedäkseen niin tärkeän paperin tovereilleen, ja hänellä oli ollut koottuna joukko tuoreimpia kertomuksia hallituksen viimeisistä julmuuksista, joiden pontevalla esiintuomisella hän toivoi varmaan nostattavansa toveriensa joukossa sellaisen määrän tervettä, kuohahtelevaa ihmisvihaa, että suunnitelma tulisi yleisen innostuksen purkautuessa pelkällä huutoäänestyksellä periaatteessa hyväksytyksi. Berlinissä oli hänen täytynyt asiain tähden viivähtää useampia päiviä, ja välttääkseen sikäläisten toveriensa uteliaisuutta hän oli tahallaan pysytellyt heidän kaupunginosastaan erillään kuluttaen loput aikaansa kaikkein virallisimmilla kaduilla ja kävelypaikoilla. Istuessaan ikävissään Unter-den-Lindenillä oli hänen mieleensä muistunut Venäjän paljon lämpimämmät, kotoiset olot ja niiden keskellä ties mistä syystä erikoisesti—Vera Mihailovna.
Kuka oli Vera Mihailovna?
Vanha, vierasvarainen, kodikkaan hämärissä huoneissa asuva, puhelias, iloisiin kinasteluihin aina valmis, aina teekyökin ääressä istuva ja vieraillensa teetä jakeleva, lihava pietarilainen rouva, mielipiteiltään mitä vanhoillisin—hän teki pitkiä kumarruksia kotijumalilleen, joiden lämpimät tulet tuikahtelivat talon korkeissa, hämärissä nurkissa,—mutta sydämmeltään niin herttainen, että nekin hänen vieraistaan, joilla oli ennestään oma koti kaupungissa, tulivat hänen luokseen niinkuin vielä parempaan ja lämpimämpään kotiin,—mitä sitten sanoakaan niistä lukemattomista ylioppilaista, teknikoista, kurssilaisnaisista, joilla ei kotia ollut! Ja saman Vera Mihailovnan luona Vasilikin, joka oli äidin puolelta orpo, löysi äidillistä mielenkiintoa personallisiin asioihinsa, joita tavallisesti ainoastaan oikeat äidit ymmärtävät ja tahtovat pitää yhtä tärkeinä kuin ne itsestä tuntuvat olevan. Myöskin oikea äiti oli Vasililla ollut jumalinen ja mielipiteiltään vanhoillinen.
Vasilin mieleen oli nyt Unter-den-Lindenillä juolahtanut tämmöinen kuva: