Vedenpaisumus. Vera Mihailovnan kasvoilla epätoivon ilme. Koettaa nousta teepöydän äärestä, mutta ei kukaan auta häntä, sillä kaikki hänen nuoret vieraansa ovat paenneet ja jättäneet ovet auki. Teekyökki on kaatumassa, tehden 45 asteen kulman pöydän pintaa vasten. Vera Mihailovna on käynyt kalman kalpeaksi ja huutaa: Vasili! Vasili! Tule auttamaan! Kylmä vesilaine on hyökännyt vierashuoneeseeni! Vasili, nyt se huuhtoi kaikki kupit pöydältä! Vasili, nyt se kaasi samovarin! Vasili, auta, minä tukehdun!—Mutta Vasilia ei tule. Hän on pelastamassa toisia ihmisiä, sellaisia, jotka eivät ole mielipiteiltään vanhoillisia!
Veri nousi Vasilin päähän, kutkutti tukan juuria, ja takasin painuessaan jätti pään hienoon hikeen.
Hän ei tietysti ollut huomaavinaan koko tuota mielijohdetta eikä myöskään sitä että hirmuinen kauhu oli hänen tukkansa juuria kutkuttanut, vaan oli täydellisesti vakuutettu siitä, että tuo ohimenevä ilmaus oli hänessä jotain jäännöstä lapsuuden ajoilta, jolla ei ollut mitään valtaa hänen vallankumouksellisen toimintansa yleiseen kulkuun. Siitä huolimatta, kun ratkaisevassa istunnossa ensimäinen puhuja alkoi tuoda esiin suunnitelman teoreettisia heikkouksia, oli suuri ilo levinnyt Vasilin muille näkymättömiin sydänlokeroihin, ja hän oli tuntenut erikoista lämpimyyttä tuota pitkätukkaista, turpeahuulista venäläistä toveriansa kohtaan, joka näitä vikoja esitti, sekä erikoista vihaa sitä hienosti sivistynyttä, kauniskasvoista juutalaista kohtaan, joka rauhallisesti ja erinomaisen seikkaperäisesti suunnitelmaa arvosteltuansa antoi sille teoreettiselta kannalta täyden tunnustuksensa. Äänien jo mennessä melkein tasan, antoi komitean voimakkain jäsen, intohimoinen puolalainen insinööri lausuntonsa. Puolustettuaan suunnitelmaa rajun tulisessa puheessa, mikä vallankumouksellisten kesken ei milloinkaan ollut tapana, kun istuivat omassa toveripiirissään, hän kääntyi suunnitelman vastustajien puoleen ja viskasi vasten heidän silmiänsä väitteen, että he tuomalla esiin keksittyjä heikkouksia salasivat todellista vaikutintansa, joka ei ollut mikään muu kuin lyhytnäköinen, tunteiden maailmaan kuuluva kammo joukkomurhaan.—Toverit!—huusi hän suu vaahdossa:—Ensi kerran tarjoutuu venäläiselle vapaudenliikkeelle tämän mahtavan suunnitelman kautta laajempi perspektiivi, tilaisuus terroristisen sissisodan asteelta kohota ratkaisevaan historialliseen taisteluun! Mutta joukossamme on—(hän huusi kimakasti:)—lalluksia!
Tämä teki suuren vaikutuksen.
Näin oli siis suunnitelmaa kannattanut: sivistynyt juutalainen, sivistynyt puolalainen ja kolme köyhälistöön kuuluvaa sivistymätöntä venäläistä; vastaan taas olivat neljä sivistynyttä venäläistä.
Nyt oli tullut vihdoin Vasilin vuoro sanoa sanansa ja antaa ratkaiseva äänensä.
Hän tunsi siis pitävänsä Pietarin ja koko Venäjän kohtaloa käsissään. Turhaanko hän oli kasvattanut itsessään Nietzschen yli-inhimillisiä ominaisuuksia!
Hän nousi rauhallisena seisaallensa sanoakseen tietysti alistuvansa mitä suunnitelman teoreetiseen kelpoisuuteen tulee esiintyneiden häntä etevämpien asiantuntijain lausuntoon, samalla kuin indignatsionilla torjuvansa luotaan sen jokaiselle vallankumoukselliselle häpeällisen oletuksen, että mitkään muut vaikuttimet kuin vapausliikkeen menestys olisivat olleet määräävinä suunnitelman vastustajilla. Mutta silloin alkavat hänen kätensä vastoin hänen tahtoansa vapista. Vastoin hänen tahtoansa kouristaa jokin vieras voima hänen sydäntänsä, niin että kaikki veri pakenee kasvoista ja jalat herpautuvat:—Vasili, minä hukun! huutaa Vera Mihailovna.—Vasili, minä vannotan sinua kaikkien pyhien nimessä, en itseni vuoksi—minä olen jo vanha,—vaan sinun tähtesi, Vasili, Vasili!
Ratkaisevat sanat eivät lähde Vasilin suusta.
Vasilin edessä ei ollut mikään muu kuin tunnustaa olevansa hermokohtauksen alaisena ja pyytää sen perustuksella asian ratkaisun lykkäämistä toiseen kertaan. Mutta tunnustaa olevansa tunteiden vallassa näin tärkeässä tilaisuudessa olisi ollut samaa kuin todistaa olevansa kokonaan kelpaamaton vallankumouksellisten pääkomiteassa toimimaan. Vasili sentähden katsahti ankarasti ja merkitsevästi insinööriin, antaen siten kaikille sen käsityksen että hänen vapisemisensa ja kalpenemisensa oli muka vaivalla hillittyä raivostumista puolalaisen toverin viskaaman insinuatsionin johdosta, sillä raivostuminen ei ollut niitä tunteita, jotka tekivät vallankumouksellisena-olon mahdottomaksi. Tämä teeskennelty värinmuutos antoi Vasilille aivan odottamatta erinomaisen näyttelijätaidon. Voimatta nyt muka raivon tähden saada sanaakaan suustansa hän sammalteli vapisevalla äänellä: