—Vaadin suljettua äänestystä!
Ja tarvitsematta enää näytellä istui melkein kaatumalla alas.
Tällä hetkellä Vasili oli vielä täysin varmana siitä että hän, kaikista vapisemisistaan huolimatta, oli äänestävä suunnitelman hyväksymistä. Mutta kun toverit olivat jakaneet jaa- ja ei-liput, ja hän kääntyi selin heihin katsahtaakseen kumpi lipuista oli jaa-lippu, seisahtuivat hänen silmänsä molempiin, ja vielä kerran asettui kysymys hänen eteensä vaa'alle. Ei-lippu oli aivan yhtä suuri kuin jaa-lippukin. Ei-lipun päällä oli hänen omatuntonsa, lapsuutensa, äiti-vainajansa. Ei-lipun päältä Vera Mihailovnan hukkuva ääni yhä toisti hänen nimeänsä: Vasili! Vasili!
Vasili teki jättiläisponnistuksen rikkoakseen kaiken sen mikä puhui ei-lipusta. Yli-inhimillisiä voimia käyttäen hän pakotti oikeaan käteensä jaa-lipun, mutta tulos oli sittenkin, että hän vasemmalla pudotti ei-lipun sylinterihattuun, jonka juutalainen oli uurnaksi pöydälle asettanut.
Hänen käytöksensä omituisuus, geneveläisten toverien oudostelu, tieto siitä että suunnitelman muiden vastustajien oli ainakin näennäisesti onnistunut piiloutua sen teoreettisten tekopuutteiden taa, mutta että hän yksin oli auttamattomasti ilmaissut todelliset vaikuttimensa ja siten tehnyt itsensä pääkortteerissa mahdottomaksi,—se kaikki oli Vasilille verrattain helppo kantaa. Vaikeinta oli hänen sitävastoin Pietariin palattuansa katsoa Hanneksen silmiin.
—Merkillisiä ihmisiä!—hoki Hannes.
Ja Vasili katsoi alas ja hänen tummat silmäripsensä löivät yhteen tasaisessa tahdissa.
—Merkillisiä ihmisiä, kun pelkäävät tappaa monta, mutta eivät pelkää tappaa yhtä tai kahta!
Vasili tunsi kuinka Hannes turhaan hakee tilaisuutta katsahtaakseen hänen silmiinsä, mutta ei voinut mitenkään hänen katseeseensa vastata. Ja vuoren raskaana painona laskeutuivat Vasilin hartioille Hanneksen sanat:
—Tunnusta että ilman sinun ääntäsi olisi asia mennyt läpitse!