Mutta mitä olivat nämäkään sanat niiden rinnalla, jotka nyt tulivat
Hanneksen suusta:
—Teillä Venäjällä ei vallankumouksesta tule koskaan mitään, sillä ette osaa erottaa järkeä tunteista.
Nämä sanat palottelivat jäännöksenkin siitä kokonaisuudesta, joksi Vasili itseänsä ihmisenä vielä ehkä tunsi. Mitäpä jos hän, vaikuttamalla ratkaisevasti etevän suunnitelman kukistumiseen, olikin tehnyt jotain paljon pahempaa kuin Pietarin hukuttaminen olisi ollut! Mitäpä jos hän, Vasili, oli tehnyt mahdottomaksi tai ainakin epämääräiseen tulevaisuuteen siirtänyt Venäjän vapausasian! Jos niin, niin lopputilinsä ei voinut olla muu kuin hirttäytyminen.
Mutta nyt kuului Hanneksen huolestunut huudahdus:
—Kuule, et suinkaan sinä vaan suuttunut?
Ja Vasili tunsi kuinka Hanneksen lämmin sydän kiehtoi hänet aivan kuin lapsen äidinsyliin.
Heistä oli muutaman vuoden kuluessa tullut suuret ystävykset. Vasilia oli vastustamattomasti vetänyt puoleensa ensiksi vaan Hanneksen harvasanainen, mörähtelevä miehekkyys, sitten hänen ehdottoman luja toveri-uskollisuutensa, ja vihdoin tuo ihmeteltävä sekotus hämmästyttävästä voimasta ja samalla lämpimästä sydämmestä. »Kuule, et suinkaan sinä vaan suuttunut»—ne sanat vetivät Vasilin itsensähalveksimisesta takasin ihmisten ilmoille kuin väkevä käsi vetää hukkuvan suosta. Ja silmät täynnänsä kyyneleitä Vasili katsahti Hannekseen.—Mikä ihmeellinen mies! ajatteli hän nähdessään huolestumisen jopa tuskan ilmeen Hanneksen kasvoilla.—Ei voi tuskatta nähdä kyyneleitä, vapisee toverin puolesta, jos näkee tämän käsittelevän varomattomasti browninkia, mutta samalla, kun kysymyksessä on asia, ei epäile avata meren sulkuja kokonaisen miljoonakaupungin hukuttamiseksi! Nukkuu Nietzscheä luettaissa, ja kuitenkin juuri hän yksin on oikea yli-ihminen. Sillä viisas ja voimakas oli ollut tuo geneveläinen juutalaistoveri, tätäkin vielä voimakkaampi se kaunopuheinen insinööri, mutta mitään yli-ihmisiä ne eivät olleet kumpikaan. Heitä tuhat kertaa voimakkaampi oli tämä suomalainen, jolla oli ikäänkuin toisena luontona pettämätön kyky erottaa toisistaan asia ja persona, järki ja tunne,—tuo ihmeellinen mies, joka suotta ei tappanut kärpäistäkään, mutta asian vuoksi upotti vaikka puolet maailmaa,—jonka luona oleminen sentähden yhtaikaa sekä pelotti että tuntui turvallisen lämpimältä. Pelotti hänen luonansa ikäänkuin jokin kaukaa tuleva, raakain ja nokeentuneiden työmiesten rintamassa kulkeva, maan pimeästä sydämmestä nouseva hirmuinen kostonvoima, joka puhjettuaan kerran toimintaan ei ole ketään säästävä, ei ystävää ei omaista, ei kokonaista kaupunkia, vaan lyövä murskaksi kaikki mikä sen tielle asettuu. Lämmitti hänen luonaan taas se uskollinen toveruus ja turva, joka hänestä huokui tämän kumouksellisen voiman rinnalla, jokin siitä riippumaton, siitä tietämätönkin sivistynyt, hieno, altistuva inhimillisyys, joka oli siihen liittynyt ulkoapäin, aivankuin välttämättömästä katastrofista tietämätön karitsa olisi viattomasti hakenut tyyssijansa nukahtaneen leijonan pehmeälle turkille.
Hannes puolestaan oli kiintynyt Vasiliin aluksi vaan tämän hienon-hienon ylimyksellisyyden vuoksi, joka oli junkkarikoulussa ja sivistymättömien armeijaupseerien keskuudessa kasvaneelle Hannekselle jotakuinkin uutta. Ensin se oli herättänyt hänen uteliaisuuttansa, sittemmin, lähemmän personallisen tutustumisen jälkeen, kunnioitusta ja salaista ihailua. Todelliset ystävyyden tunteet heräsivät hänessä, kun Vasili, vaivoja säästämättä, alkoi lukea hänen kanssaan venäläistä kaunokirjallisuutta, käyden läpi Gogolit, Turgenjevit, Dostojevskit, ja samalla vihkien hänet viimeisinten ja hienostuneimpain kirjallisuudentuntijain arvosteluihin ja ajatuksiin. Se avasi uusia maailmoja Hanneksen omassa sielussa, saattaen hänet ymmärtämään sellaisia sieluelämän hienouksia, joista hänellä ennen ei ollut aavistustakaan, avarsi hänen katsettansa ja kehitti kaikkia aisteja. Mutta ei Vasilin ylimyksellinen hienous ja hänen olentonsa kauneus, ei syvä kiitollisuus häntä kohtaan uusien maailmojen avaamisesta vielä olisi aikaan saanut sitä ihmeellistä, ikäänkuin aivan ylenluonnollisilla siteillä solmittua sielujen yhteyttä, jossa Hannes tunsi olevansa Vasiliin nähden. Sen oli saanut aikaan seuraava sielullinen tosiasia:
Olojen täydellistä kumousta janoova intohimo, joka oli näennäisesti niin äkkiarvaamatta leimahtanut ilmiliekkiin tuon nuoren, ulkonaisesta esiintymisestä tärkeätä ja turhan tarkkaa huolta pitävän upseerin povessa, ei ollut Natalia Feodorovnan herättämä;—se oli siellä jo ennestään, jo Hinkin ajoilta asti, niiltä vuosilta, jolloin hän, seurauksia ajattelematta, oli lakaissut puhtaaksi porttolan,—jolloin hän sitten, välittömän oikeudentuntonsa kanssa kieräillen ja olojen parannuksen lykäten tulevaisuuteen, oli Hinkin-vastaisessa hengessä mennyt niin pitkälle, että valhe joka taholta ympäröitsi häntä ja hän, samalla kuin kulki hajuvesissä ja hansikkaat käsissä, odotti sitä välttämätöntä hetkeä, jolloin hän voimatta enää sisällistä pakkoa vastustaa antaa vallan raivollensa, repii jossain julkisessa paikassa upseeripuvun yltänsä, alkaa huutaa ja ilmaan hyppiä ja koko maailman hävittämisen esikuvaksi nakkelee tuolit ulos, särkee peilit ja rikkoo tieltään esineitä niinpaljon kuin suinkin mahdollista. Sillä tällaisiin katastrofeihin olivat aina päättyneet kaikki Hanneksen yritykset viekkauden ja itsepetoksen avulla päästä vapaaksi Hinkin osottamasta elämänsuunnasta. Ja siihen oli ennen tai myöhemmin varmaan tämäkin hänen upseerikieräilynsä päättyvä, niin totta kuin aurinkoa ei voi estää nousemasta tai maailmata radaltansa muuttaa.—Silloin, juuri tämän katastrofin viimeisimmällä hetkellä, oli hänen tiellensä sattunut Natalia Feodorovna ja Vasili. Suureksi ihmeekseen Hannes nyt näki, että Hinkin edustamalla ja hänen omassa sisimmässä sydämmessään piilevällä kumoushengellä oli vastineensa maailmassa, että se oli siellä jo valmiiksi opiksi muodostunut ja ikäänkuin häntä odottamassa. Ihmisille tapahtuva vääryys, josta hänellä oli ollut ainoastaan hämärä, jonkinlaisena painajaisena sydäntä kalvava ja sanoihin kokonaan pukematon tuntumus, oli tässä opissa lausuttu julki niin selvin ja voimakkain sanoin, että Hanneksen väkevä kumoushenki, näistä tietoisista perustuksista lähtien, kasvoi satakertaiseksi ja valtasi koko hänen olentonsa. Sen puhkeamista ei mikään olisi enää voinut estää, ellei tämä oppi itse olisi juuri vaatinut kumoushengen talttumista järjen kylmien lakien alaiseksi tulevaisuuden suunnitelmaksi. Järjetön katastrofi oli vältetty, ja Hannes pani sen sijaan koko uhkuvan voimansa suuren suunnitelman luomiseen vallankumoukselle, josta suunnitelmasta olikin sitten paisunut todellinen näyte hänen sisällisestä voimastaan. Mutta samalla kuin tämä kumouksellinen intohimo näin sai yhä laajemmalle ylettyvää ilmaa siipiinsä, kulki sen rinnalla hänen sielussansa lakkaamatta myös tuo toinen kehitys: ihanoiva ihmettely, että se vapautta rakastava, hänen sisintä itseään edustava, vaikka kyllä tähän asti ikäänkuin päivän valoa kammonut ja Hinkin nimellä kulkenut mielihalu oli sama myös maailman hienoimmilla ja sivistyneimmillä ihmisillä, jommoisina hän piti Natalia Feodorovnaa ja Vasilia. Eikä ainoastaan sattumalta sama, vaan se oli siltana heidän luoksensa, siltana yli koko porvarimaailman, siltana heidän hienostuneeseen, syvintä siveellisyyttä ja lahjomattominta rehellisyyttä henkivään elämäänsä.
Tämä tosiasia se oli perustuksena siihen ihmeelliseen, aivankuin yliluonnolliseen vetovoimaan, jota Hannes puolestaan tunsi Vasilia kohtaan.