Kyyneleistään selvittyänsä Vasili sanoi:
—Jospa vaan olisit nähnyt millaisia ne olivat, ne, jotka suunnitelmaa puolustivat!
—Millaisia ne olivat?
—En tarkota sitä juutalaista, enkä puolalaista,—ne olivat kyllä oikeassakin, vaan niitä kolmea venäläistä,—sivistymättömiä,—raakoja—. Jumala varjelkoon vallankumouksen milloinkaan joutumasta sellaisten miesten käsiin!
—Hm, pani Hannes.
Vasili katsahti Hannekseen.
—Sinä ajattelet varmaan, että sellaisiakin tarvitaan?
—On hyvä,—sanoi Hannes,—että komiteassa on myös voimamiehiä.
—Ei,—sanoi Vasili.—Voima ja hienous täytyy olla yhdessä ihmisessä, mutta ei niin että toisessa on voima ja toisessa hienous,—siitä ei tule koskaan mitään, ei koskaan!
Vasili kirjotti tästä huomiota herättäneen kirjotuksen parisilaiseen vallankumoukselliseen lehteen. Hän oli sitä mieltä että ylin johto olisi ollut välttämättä annettava yhden ainoan miehen käsiin, joka olisi henkilöönsä yhdistänyt ne ajan vaatimat, Friedrich Nietzschen esittämät, korkeimmat luonteenominaisuudet,—jossa hienoin sielullinen kulttuuri olisi yhtynyt tunteita täydellisesti hallitsevaan tahdonvoimaan. Niinkauankuin sellaista henkilöä ei ollut—kirjotti Vasili—niinkauan puuttui vallankumoukseltakin välttämättömin edellytys onnistumiseen. Komitean enemmistöpäätökset olivat yksipuolisia, milloin yksistään vihaan milloin yksistään sääliin milloin näiden hedelmättömään sekotukseen perustuvia elottomia ja voimattomia sokkoliikkeitä.