Ja matka kesti kolme viikkoa myötätuulessa ja tyvenessä. Ja taas kun vastatuuli puhalsi, saattoivat he lautan suojaan, hakivat kyläin huitukoita ja viettivät hurjia ilonpäiviä.
Ja suuresti Heikki mielistyi heihin, sillä nämä täällä, jospa olivatkin kauppiaan palkkarenkiä, olivat kuitenkin osanneet varastaa vapauden mukaansa vesille. Eivätpä he vaivaisrenkien tavalla palkkojansa säästelleet, että vasta isänniltä torpan kerjättyänsä olisivat naimisiin menneet, vaan naivat milloin luonto nousi ja muutoin tuulilta soveltui, mutta palkallansa tuottivat tisleerattua osto-iloa, joka heidän haahtensa teki laveaksi kisakentäksi, huimaavaksi kirkkotantereeksi muutti, ja vedet ja maat yhteen ainoaan maailmaa syleilevään riemunremakkaan yhdisti, ikäänkuin eivät he koskaan olisikaan kotikyliänsä jättäneet ja rengeiksi ruvenneet.
Ja Heikki ajatteli: ostankin niillä pirun rahoilla huikean lautan ja tuon koko Veneh'ojan pontulle ja niin lähdetään laulaen ja riemuiten kunne vapaa virta viepi.
Tapahtui myös niin, että he pitkien vastatuulten sattuessa menivät maihin jättäen haahden Heikin vahdittavaksi. Ja viikonpäivät juopoteltuansa ja mellastettuaan, rikottuansa kyläin veneitä ja tuuliajolle hajotettuansa airoja, tanssittuaan ja tapeltuaan raukeina palasivat yksitellen takasin, vaatteet revittyinä, sinelmät silmäin alla, kallot vanteissa. Ja myötätuulen jälleen lehahdellessa taas alkoivat hiljaiset työpäivät haahdella. Eikä heillä enää levähtäessäkään muita mielihaluja ollut kuin puhella viattomia lapsen kanssa, laittaa sille salkkionkia, syöttää sitä, pestä sen vaatteita, harjata sen päätä, lepoon tuudittaa, niinkuin muistivat muinoin äitinsä tehneen heille itselleen tai heidän pilpattaville sisarilleen.
Ja kun lapsi jo nukkui ja yön kuudan kimalteli haahden edessä lipovan veden virissä, lauloi valvova haahtelainen kaihoisasti ikäänkuin olisi ikimennyttä muiston untuville vielä elvytellä tahtonut.
Ja Heikki valvoi ja kuunteli laulua ja vannoi uuden valan pirulle, ettei hän suinkaan ole pelkäävä sitä kaikista isointa kylää tuleen sytyttää, kunhan piru hänelle apulaisia antaa, niinkuin Riikille.
Ja kolmantenakolmatta päivänä sen jälkeen kuin he matkalle lähteneet olivat, kun ilta jo hämärsi, saapuivat he Hämeenlinnan lahteen. Ja koska Heikki oli jälleen sarkasäkin selkäänsä ottanut ja he astuivat maihin, teki yksi haaksimiehistä hänelle merkin ja he läksivät muista erinänsä.
Mutta kaupungissa oli suuret hevosmarkkinat. Ja sen torit ja kadut olivat täynnänsä huutoja ja villiä ajoa ja humaltuneita väkijoukkoja eikä yövartijat saaneet soitoillaan ja puhalluksillansa ihmisiä hajoamaan, vaikka jo pimennyt oli. Ja kaupungin porvarien kesken oli suuri pelko rosvon tähden, jonka sanottiin joukkoinensa markkinoille tulleen.
Ja se haaksimies johdatti Heikin väkijoukkojen läpi kaupungin toiseen laitaan, ja he pysähtyivät suljetun portin eteen, joka lautaiseen aituukseen tehty oli. Ja koska hän koputti, aukeni portti ja he astuivat pimeälle pihalle, jonka perällä oli matala maja, eikä sen luukuissa mitään valoa näkynyt. Mutta se, joka portin oli avaissut, käski heidän odottaa ja meni majaan, ja kun hän mennessänsä majan oven avasi, leimahti sieltä päreitten loimu ja näkyi savupatsas ja paljon miestenääniä kuului. Kun he olivat hetken odottaneet tuli majasta kookas mies pihalle, palava tuohus kädessä. Ja hän kiroili pitkään.—Ettekö te saatanat, sanoi, tiedä että kolmesataa kasakkaa on kaikille maanteille hajotettu minua kiinniottamaan, ja te portille koputatte! Mutta haaksimies teki hänelle merkin ja he menivät erinänsä. Ja hetken kuluttua se pitkä mies tuli Heikin luo ja sanoi: Vai olet myynyt itsesi, ja paljostako hinnasta? Heikki sanoi: Sen isoimman kylän rikkauksista.—Hyvä, hyvä, sanoi pitkä mies, ja kuka sinä olet, en minä tahdo tietää, en nimeäsikään, mutta minä olen Riikki.
Ja näin sanoen hän kiersi loimuavan tuohuksen niskansa taakse ja avasi ammottavan kitansa, nähdäkseen pelkääkö Heikki. Mutta Heikin silmä ei värähtänyt.