Näes nyt, ajatteli Heikki,—ja sinä olisit tänne pysähtynyt paholaiselta hänen omaa tervapyttyänsä polttamaan! Ja eikö hän sanonut sinulle: mene siihen kaikista isoimpaan kylään, sinä kollo!
Hän hyppäsi säkki selässä haahteen, kun se jo liikkeellä oli, ja rupesi miesten kanssa välipuhetta tekemään, että he hänet mukaansa ottaisivat. Ja koska ankkuriköysi oli selvitetty ja haahteen saatu, panivat he hänet kokeeksi ensin pienempää venettä soutamaan. Mutta sillaikaa kuin Heikki kilvoitteli, kokoontuivat he ihmetellen sarkasäkin ympärille pientä tyttöä katsomaan ja kyykkysillänsä istuen kukin paraansa mukaan koettivat puhutella lasta. Mutta se katseli ympärilleen ja naposteli rinkeliä eikä sanonut mitään. Ja miehet mielistyivät, että heidän haahteensa sellainen asukas tullut oli. Kun Heikki oli soutanut, ja vaikka hän väkeväkin oli, puuttui kilpakokeesta viisi aironmittaa. Mutta tytön tähden he hänet mukaansa ottivat. Silloin Heikki ajatteli:
»Turhaan sinä häntä veteen upottaa tahdoit, sillä totisesti on tämä tyttö pääosakas saatanan suuriin tarkotuksiin.»
Ja niin läksi haaksi veden selville selille ja maat taivaanrantaan loittonivat. Ja koska tuulet kävivät ja aallot loiskuivat haahden laitoja vasten, laittoivat miehet vesiruovoista ja kaislankorsista tytölle vuoteen, jonka he purjeen alle vipuun ripustivat ja visusti tuulilta suojasivat. Ja tyttö nukkui kohta siihen. Ja he istuivat vuoronsa mukaan kaislavasua heiluttamaan.
Mutta kun he saaren suojaan saapuneet olivat ja päivän töistä nuotion ääressä lepäsivät, alkoivat he Heikiltä kysellä hänen kotiperäänsä, ja hän kertoi heille entisen elämänsä vaiheet ja kautta rantain mainitsi myös nykyisistä rikastumisen aikeistansa sekä pirun palvelukseen rupeamisesta. Mutta he sanoivat: ei sellaisia yksin tehdä, vaan täytyy olla sakki, niinkuin Riikilläkin on. Ja he kertoivat hänelle moninaisia maankuulusta Riikistä ja sen pelottavasta joukosta, jotka parihevosilla ajelevat maita mantereita, viinanpoltosta rikastuneita talollisia ryöstäen. Kun Riikki joukkoinensa taloon tulee, sanoivat, hän käskee aitat avata ja hopeat esille kantaa, ja jos isäntä on aarteensa piilottanut eikä kätköpaikkaa ilmaise, sidottaa Riikki hänen kätensä yhteen, ja pitelee palavaa pärettä kämmenien alla, kunnes tunnustavat. Eivät he ketään tapa. Rikkailta ottavat, köyhille antavat.
Mutta ei Heikki sillä kertaa sen enempää Riikin joukosta kysellyt, vaan pani heidän eteensä pulmallisen kysymyksen: mistä herrat rahoja ottavat, vaikkei kaikilla maitakaan ole, että viinanpoltolla rikastuisivat, eivätkä myös talollisia ryöstä?
Silloin alensivat haaksimiehet äänensä, ja Heikki sai kuulla kumman salaisuuden.
Olipa yksi heistä etelän puolelta, ja oli sielläpäin ollut kartanon renkinä. Niin sen herran luo sanoi joka vuosi juhanin aikaan pirun ajaneen suurella huminalla ja mustilla parihevosilla, joiden suusta tuli soitti niinkuin lohikäärmeen suusta. Ei ketään syrjäisiä silloin päästetty kartanon huoneihin. Ja koska piru jälleen lähti, niin kun riihen kohdalle ennätti, rusahtivat hevoset mustana lepakkona kujaan ja kaikki hävisi näkyvistä. Mutta toisena vuotena se tuli taas ja taas lähti samalla tavalla. Ja viljalti oli aina pirun käytyä ollut kartanossa rahaa, niin ettei sitä keltään puuttunut.
Ja näin he kertoivat kukin kotipitäjästään paljon juttuja niistä, jotka olivat itsensä pirulle myöneet. Niillä sanoivat kaikilla olevan suuren liiton keskenänsä aina vieraista valtakunnista asti. Ja kerran vuodessa sanoivat niillä olevan kokouksen Linnanmäellä. Siellä oli silloin suuret tanssit, ja jotka eivät olleet liiton käskyjä pitäneet, ne piru parkitsi niin että tulivat sieltä paidat verisinä. Toiset sanoivat, ettei piru parkinnut, vaan toverit parkitsivat.
Nämät kaikki pani Heikki visusti mieleensä.