—Tehtävä, jonka pääkomitea minun kauttani antaa teille, tarkottaa Viaporin linnotuksen strateegisen merkityksen tutkimista puheenaolevassa suhteessa, ja erittäinkin sen vastustuskykyä maalta päin uhkaavaa voimaa vastaan. Se ensiksikin. Toiseksi antaa pääkomitea tehtäväksenne väsymättä työskennellä paikallisen väestön saattamiseksi vapausliikkeelle suotuisaksi, jotta se voisi osaltaan tehdä tehtävänsä uuden keskushallituksen suojaamiseksi maan puolelta ja esteettömän sähkötysyhteyden ylläpitämiseksi Suomen kautta valtakunnan eri osien kanssa.
—Sitä kelpaa kuunnella, sitä kelpaa kuunnella, hoki Hannes, mutta hänen silmänsä olivat aivan hajalla ja ajatuksensa jo kaukana strategian lempialoilla, Ehrensvärdin seitsemälle kalliosaarelle rakennetussa linnotuksessa, vastapäätä kotikaupungin rakkaita rantoja.
Hän tuskin huomasi milloin vieras läksi, niin valtavina nyt tunkivat heränneen aatteen aallot kaikkea epäoleellista tieltään. Epäoleellisia olivat tällä hetkellä hänelle kaikki erityiset ihmiset, epäoleellista vasta hiljennyt myrsky ja kaduilta uudestaan kuuluvat liikenteen äänet, epäoleellista koko tämä tyhmä nykyisyys. Oleellista oli ainoastaan tuo äkkiä auennut, tulevaisuudesta loistava, häikäisevä kirkkaus.
»Elämän tehtävä! Minulla on elämän tehtävä!»
Hannes siveli otsaansa, siveli päälakeansa ikäänkuin auttaakseen huimaavain ajatustensa koossapysymistä.
Huone tuntui liian pieneltä, liian ahtaalta hänen tunteilleen niinkuin hänen askeleillensakin.
Lamppu kitui öljyttömyyttä ja käryten teki pimenemistä.
Hän sammutti sen ja yhdellä iskulla repäsi uutimet lasittoman ikkunakaaren edestä.
Hah, mikä raikas avaruuden henkäys tuoksahti häntä vastaan!
Myrsky oli kokonaan tyyntynyt. Pilvet olivat hajonneet ja syvän pimeällä taivaalla kimalteli Siriuksen monivärinen liekehtiminen venäläisen pääkaupungin mustien katonharjain ylitse.