Tämän kuultuansa vaarilta loppui viimeinenkin ääni. Hän rupesi huitomaan käsillänsä hyväksymisen merkiksi, mutta pian kädetkin tarvittiin taas käsivarsineen päivineen niiden kyynelien kuivaamiseen, jotka alkoivat tulvanaan hänen silmistään vuotaa.
Kapteenia harmitti suuresti, että ainoa, joka näytti hänen sanojansa kuuntelevan ja hyväksyvän, oli tuollainen vanha rumilas. Ei hän ollenkaan olisi välittänyt vaarin tunnustuksesta.
Olisipa edes Kerttu kuullut kaiken sen, minkä hän oli tässä niin suurella voimalla saanut sanotuksi! Mutta Kerttu, kas hänpä ei vaan tullut, vaikka oli jo kuinka mones päivä kulunut kapteenin tulosta kotiin!
Jonkun päivän hän vielä odotti, että Kerttu, saatuaan tietää hänen olevan kaupungissa, tulisi käymään. Mutta vihdoin ei malttanut enää odottaa, vaan meni itse Kertun luo, jonka asunto oli lännen puolella Kaivopuiston ratavalleja.
Että kapteenin täytyi viipymättä mennä naimisiin Kertun kanssa, siitä ei nyt voinut olla kahta mieltä. Mitä häneen itseensä tuli, niin oli hän pitänyt oikeutenansa lähestyä Kerttua tietysti ainoastaan senvuoksi, että katsoi kärsimyksillään jo sovittaneensa rikoksen,—että heidän lapsensa kuolema oli kääntänyt koko hänen elämänsä nurin,—että hän oli juuri sen johdosta tullut vallankumoukselliseksi,—että hän oli kaikki personalliset mielihalunsa ja tulevaisuudenpyyteensä rohkeasti heittänyt luotaan. Mutta Kerttu! Mitä tiesi Kerttu hänen sisällisestä muutoksestaan? Tai hänen kärsimyksistään? Luuliko Kerttu, että lapsen kuolema oli yhtään mitään häneen vaikuttanut, tai että hän oli edes hakenutkaan lasta! Ei. Sitä Kerttu ei tiennyt. Eikä ole milloinkaan tietäväkään!
Näin ollen saattoi tulla kysymykseen ainoastaan noudattaa sitä vanhaa toruvaa suhdetta Kerttuun, ikäänkuin tämän nykyisyyden ja heidän viattoman lapsuutensa välillä ei olisi mitään juopaa olemassakaan. Ja semmoinen olikin nyt hänen aikeensa.
Eteisessä vastaanotti kapteenin Kertun palvelustyttö, joka sangen epäluuloisesti mittasi katseellaan tulijaa kiireestä kantapäähän, kun kapteeni kysyi Kerttu Fagerlundia eikä neiti Fagerlundia. Tyttö ei avannut ovea sisähuoneeseen, vaan meni ensin ilmottamaan.
Kapteeni ehti nähdä ovenraosta suuri-ikkunaisen valkeaseinäisen salihuoneen, josta kuului tavatonta, kuuroksi tekevää ompelukoneiden rätinää. Näkyi ompeluksien, hihojen, liivien valkoisen kirjava sekamelska, näkyi silkkiin ja samettiin verhottuja seisovia pukukuvia. Toisella puolen salia, sermin erottamana, näkyi Kertun solakan pitkä vartalo ja hänen häikäisevän kauniiksi käyneet, kalpeat kasvonsa, kun hän, milloin kumartuen milloin ojentuen säpitteli neuloilla hihatonta liiviä jollekin lihavahkolle, töyhtötukkaiselle, muhkearintaiselle ja kasvoiltaan sangen arveluttavasti maalatulle naiselle. Kapteeni ehti nähdä myöskin Kertun keveän punehtumisen, kun palvelustyttö hänelle hiljaa ilmotti tulijan. Mutta muuten ei Kerttu vähimmälläkään liikahduksella tai pienimmällä pään käännähdyksellä osottanut aikovansa heti jättää puvun koettelemisen sikseen ja juosta kapteenin kaulaan. Ei. Vaan kapteeni käskettiin viereiseen, pienempään huoneeseen odottamaan, ja Kerttu jatkoi säpittelemistä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut tai niinkuin olisi pitänyt työtänsä tuhat kertaa tärkeämpänä kuin kapteenin ilmestymistä hänen luoksensa monivuotisen poissaolon jälkeen.
Sen pienen huoneen ovi ei ollut raollaan eikä kapteeni siis voinut ottaa tarkempaa selkoa siitä mitä lajia naisia se Kertun puvuntilaaja oikeastaan oli.
Sitä parempi tilaisuus hänen oli miettiä valmiiksi saarna, jolla aikoi Kerttua tuliaisiksi läksyttää. Saarna perustui kahteen ankaraan kysymykseen: 1) Mistä syystä Kerttu oli muuttanut Kustaavan luota? 2) Miksi oli ruvennut tämmöisten ylellisyyspukujen valmistamiseen eikä tyytynyt entiseen vaatimattomaan tehtäväänsä: paitojen ja alusvaatteiden ompelemiseen?