—Kansa on voimakas eikä sen käsivartta vastaan mikään voima riittäisi, mutta siihen on juotettu nöyryyden kirottu usko, joka panee sen ompelemaan tohvelia omalle sortajallensa!
Äiti tosin vähäksi aikaa säpsähti, mutta sitten, kapteenin antautuessa hiljentyvällä äänellä tarkempiin selityksiin, tuli yhä uneliaammaksi.
Sattui kuitenkin niin että vanha vaari oli kömpinyt Kustaavan luo ja nukahtanut nurkkaan.
Koska kapteeni äänensä korotti ja jylisevän ukkosen tavalla puhui, heräsi vaari ja jonkun ajan kuluttua alkoi nurkasta kuulua ihmeellisiä pitkiä äännähdyksiä: ää, ää, ää-ä. Ja kädet ojentuivat kapteenia kohden niinkuin lapsen, joka ei tiedä kuinka asiaansa selittää.
Ensin luuli kapteeni, että se muuten vaan vanhuuttansa horisee, mutta puhuessaan eteenpäin huomasi ihmeekseen vaarin äännähtelevän sitä kovemmin mitä voimakkaampia kohtia esitelmä tarjosi. Ja kun äitikin oli jo sikeässä unessa, huusi kapteeni koetteeksi sen venäläisen suuriruhtinattaren, Natalia Feodorovnan lempilauseen:
—He ovat kansalta maan ottaneet, he ovat kansan rengiksensä tehneet, joka rahasta työvoimaansa myypi niinkuin markkinatavaraa kaupungin torilla!
—Ää, ää, ää-ää—alkoi vaari panna ja ojennetuin käsin tulla kapteenia kohden.
—Jaa, jaa, vaari,—sanoi kapteeni,—eikös niin: maa on sen, joka sitä viljelee?
—Ää-ä—maa—ää—
—Eikös niin? He ovat tehneet kansan rengeiksi ja nyt on renki unohtanut että maa sen on ollutkaan.