Ja kapteeni joutui niin hämillensä, että hiki isoina karpaleina nousi hänen otsallensa. Mennä polvilleen Kertun eteen ja sanoa katuvansa, sitä tehköön joku vanha tohveli, mutta ei kapteeni. Hänen suhteensa naisiin—ainakaan kauniisin naisiin—ei vielä ikinä ollut muuta kuin äreän soturin.
Sitä paitsi olisi nöyrtyminen Kertun edessä Kertulle itselleen mitä haitallisin. Kerttu kyllä heti nostaisi nokkansa pystyyn, mutta sitäpä se juuri ei saanutkaan tehdä. Sillä jo muutenkin kaikki merkit viittasivat siihen että Kerttu oli saanut haitallisia vaikutuksia omasta kauneudestaan ja oli hyvällä alulla pilaantumiseen päin.
Näin ollen ei tässä ollut mitään aikaa välittää siitä mikä käsitys
Kertulla muka oli hänestä, vaan viipymätön naimisiin meneminen oli
Kertulle juuri hänen itsensä vuoksi tuiki välttämätön! tuiki
välttämätön!
Sitä oli siis sittenkin kohdeltava ankaruudella, eikä millään leikkisällä, vaan todellisella ankaruudella.
Päästyään menettelytavasta selvyyteen kapteeni enempää Kerttua odottamatta nousi ja läksi pois, aikoen pakottaa Kertun tulemaan lopulta itse hakemaan häntä.
Mutta hän ei voinut ruveta monta päivää odottamaan, sillä Kertun kuva ei mennyt hänen mielestään hetkeksikään. Hänen levottomuutensa kasvoi tunti tunnilta. Ja niinpä hän vielä samana iltana, kun ajatteli Kertun työpäivän pian loppuvan, meni uudestaan läntisille rantavalleille päin.
Lähestyessään Kertun asuntoa hän tuli portin kohdalla vastakkain kahden herrasmiehen kanssa, ja kun jostakin syystä ei tahtonut että nämä näkisivät hänen menevän siihen taloon, jatkoi matkaansa seuraavan kadun kulmaan. Mutta sieltä kääntyessään takasin hän huomasikin että myöskin nämä herrat kiertelivät samaa porttia,—inhottavat sivilit merkillisine kauluksineen ja puoliknallineen, jalat pingotettuina, kävelykepit kourassa, irstas hymy huulilla! Ei vielä kertaakaan ollut kapteeni katunut luopuneensa sotilaspuvustaan, mutta nyt Kertun portin edessä ja näiden rakkarien tähden hänen mieltänsä kirveli tuo katala löyhäpöksyisyyden tunne, jossa hänen vaatimattomat sivilivaatteensa häntä pitivät.
Ei ollut epäilemistäkään että nuo herrat odottivat milloin Kerttu lopettaa työnsä lähteäkseen sitten hänen kanssaan kävelylle!
Kapteeni kulki vihapäissään heidän ohitsensa eikä mennytkään portista sisälle, vaan jätti aikeensa ja meni sen sijaan valleille, josta näkyi meri ja Viaporin ilta-auringon säteissä hohtava linnotus.
Siellä hän istui penkille ja koetti ajatella: