»Mitä tulee minun siihen naiseen! Tuo linnotus tuolla—se on minun!»
Mutta tämmöinen perääntyminen ja Kertun luovuttaminen tuntui hänestä tällä hetkellä paljon häpeällisemmältä kuin jonkun linnotuksen luovuttaminen ilman taistelua. Jälkimäisen voi tehdä tavallinen pelkuri, mutta edellisen ainoastaan konna.
Ja kapteeni löi otsaansa sanoen:
»Olenko minä vallankumouksellinen?»
Ja vastasi: »Olen».
»Mutta jos minä olen vallankumouksellinen enkä mitään pappia, en vihkimistä enkä kuulutuksia tunnusta, niin mitä semmoisissa oloissa naimisiin meneminen merkitsee? Kuinka voin minä »mennä» naimisiin, jos se meneminen merkitsee juuri kuulutuksia ja vihkimistä? Ei. Vaan minä olen jo naimisissa. Niin juuri,—siitä silloisesta hetkestä saakka me olemme sinun kanssasi naimisissa, Kerttu! Ja se on tärkeämpää kuin tuo linnotus ja tärkeämpää kuin sinun koneittesi rätinä. Se on pääasia, josta kaiken muun olisi pitänyt riippua ja johtua. Mutta mikä pirullinen valhe ja mikä hämmästyttävä tottumuksen voima onkaan voinut luulotella meille, ettemme ole naimisissa ennenkuin »menemme» naimisiin, ja salata minulta tätä jumalallista autuutta: Kerttu on minun vaimoni?
Kuka on siis se, joka äsken nousi tänne ylös valleille? Se on Kertun mies. Kuka se istuu tässä penkillä? Se on Kertun mies. Kuka se nyt nousee penkiltä? Se on Kertun mies. Minne Kertun mies lähtee? Kertun mies lähtee omaa vaimoansa tapaamaan. Ja vaikka hän ei lähtisi, vaikka hän lähtisi maailman toiseen päähän, on hän aina vaan Kertun mies.» Mutta hän lähti.
Hänen tullessa portille olivat samaiset herrat vielä siinä.
Kapteeni meni heihin vilkasematta ovesta sisälle. Nämä perässä. Pienet rappuset noustua kapteeni kysyi heiltä Kertun oven edessä:
—Ketäs herrat hakevat?