—Saatte mennä. Kuulitteko?—toisti kapteeni ompelijattarille, jotka nyt alkoivat myöskin toinen toisensa jälestä kulkea varpaisillaan salista eteiseen.
Kun viimeinenkin oli mennyt, sanoi kapteeni:
—Ei kaiketi Kerttu ole unohtanut, että Hannes on Kertun mies?
Ellei Kerttu olisi, nämät sanat kuultuansa, taitavasti kumartanut päätänsä kapteenilta syrjään, olisi kapteeni nähnyt hänen huulillaan ihmeellisen autuaan hymähdyksen ja ehkä sen johdosta tehnyt kohta sen päätelmän, että Kerttu oli niistä onnellinen. Mutta kapteeni ei voinut sillä hetkellä Kertun kasvoihin nähdä. Ja Kerttu sai sanotuksi, mielestään erinomaisen onnistuneella ylenkatseen värähdyksellä äänessään:
—Soo-o?
Ja vielä lisätyksi:
—Minulla olisi sentään ehkä parempi oikeus kysyä sellaista Hannekselta.
Tähän sanoi kapteeni:
—Minä en ole Kerttua unohtanut. Olen nähnyt siellä monta jalomielistä naista, semmoista, jotka antavat vaikka elämänsä aatteen vuoksi, mutta en minä silti ole Kerttua unohtanut. Mutta kun näin nuo kaksi rakkaria Kertun huoneessa, ajattelin: Kerttu on unohtanut.
—Ne eivät olleet mitään rakkareita, sanoi Kerttu kiivaasti,—ne palvelee fiinin konttorin päällä.