Hinkki ei ollut koskaan voinut sietää mitään kansanjuhlia niiden kuolettavan, sisäänpääsymaksusta tarjotun ja ohjelman mukaan anniskellun huvituksen vuoksi. Hinkkiä ei olisi semmoisiin mistään maksusta saanut menemään. Nytpä rupesivat toverit kuitenkin viettelemään häntä sellaiseen tulemaan. Sanoivat, että joku merkillinen mustatukka oli puheillansa kansankokouksissa pannut monen miehen pään pyörälle ja koonnut sakkia ympärilleen satamääriä, sekä vanhaa että nuorta kansaa. Itse eivät osanneet arvostella, vaan tahtoivat tietää Hinkin mieltä.
Hinkki lupasi vihdoin mennä katsomaan sitä otusta.
Hän meni tovereinensa Hesperiaan, ja kun kansaa oli paljon kokoontunut puhujalavan ympärille, asettui Hinkki parhaine tovereineen joukon taakse ylennykselle, missä toiset istuivat puiden juurilla, toiset seisten nojautuivat runkoihin. Hinkki istui. Hänen eteensä asettui selin puhujaan joukko miehiä, jotka paljon mieluummin tahtoivat nähdä Hinkin kasvoihin tietääkseen mitä Hinkki meinasi puheesta, kuin itse puhujaa kuunnella.
Kun mustatukka vihdoin nousi puhujalavalle ja uteliaisuuden ja ihastuksen sohina kävi yli suuren väkijoukon, haukotteli Hinkki silmänsä vetisiksi jo pelkästä ajatuksestakin että hänen piti nyt ruveta puhetta kuuntelemaan.
—Älä nuku Hinkki, kylläs kohta saat kuulla!—sanoivat miehet. Mutta
Hinkki haukotteli vielä leveämmästi, ja miehet purskahtivat nauramaan.
Vasta sittenkuin ensimäinen hyvähuudon volina kajahti tantereelta, heräsi Hinkkikin uneliaisuudestaan.
—Mitä piruja se oikein poraa?—sanoi hän ja pystympään istuen höristi korvansa.
Mustatukan silmät säkenöivät tulta, pitkät suortuvat hulmusivat tuulessa ja kädet ilmaa syleilivät. Mutta puheen sisällyksestä ei tahtonut selvää saada ihmeellisten sanojen vuoksi, joita hän suustansa päästeli.
—Se käskee työväen omaa sanomalehteä laittamaan,—selitti joku miehistä.
Hinkki nousi nyt pystyyn ja rupesi toden teolla kuuntelemaan. Ei hän vaan päässyt käsittämään, mikä se väen sai noin innokkaasti mustatukalle volisemaan.