Ja seurasi kulkuetta uteliaana heidän kokoushuoneelleen.
Täällä Hinkki vaipui silmilleen rukouksiin, niinkuin kaikki muutkin, ja otti viereensä neitosen, joka tuli kysymään tunteeko hän Jeesuksen.
Hinkki vakuutti tuntevansa hyvin Jeesuksen, ja istuutuen kaulatuksin penkin eteen he antautuivat hartaihin rukouksiin. Venyvien, itkevien rukousääniensä keskeltä Hinkki äkkiä muuttuneella äänellä kysyi neitoseltaan: paljokos palkkaa annetaan armeijan luutnantille? Ja neitonen, keskeyttäen hänkin rukousnuottinsa, vastasi Hinkille ja ilmaisi palkan, sekä jatkoi sitten itkujansa, hyvässä toivossa Hinkin sielun pelastamisesta ja armeijaan astumisesta. Sillä pitäähän ihmisen vähän maallisestakin palkasta tiedustella.
Hinkki otti tytön morsiameksensa, sillä mielenkiintonsa kasvoi kasvamistaan ja hän tahtoi tutkia armeijan asiat perin pohjin.
Näiden tutkimustensa aikana hän pelasi kaiken aikaa myös isänsä edessä hurskasta. Frans uskoi vihdoin pojassa tapahtuneen suuren kääntymyksen, ja kun itsekin oli jumalinen ja kävi joka pyhä kirkossa, miellytti häntä tämä asia sanomattomasti ja hän teetti Hinkille hienot vaatteet ja tarjosi siistin asuinhuoneen kivimuurissaan, ja vähän rahaa.
—Näetkös, näetkös, että sinun käy hyvin, kun vaan uskot!—iloitsi morsian korviin asti Hinkkiin rakastuneena.
Hinkki alkoi olla jotenkin selvillä pelastusarmeijan perustuksista. Paljon yhteistä hän kyllä huomasi oman uskonsa ja heidän uskonsa välillä. Nämäkin ihmiset näet hänen mielestään elivät, sillä ei heillä ollut entisyyttä eikä liioin tulevaisuutta mielessään, vaan he kukoistivat jokaisen päivän paisteessa semmoisena kuin kukin päivä oli. Eikä Hinkillä olisi ollut mitään sitä vastaan, että olisi ruvennut heidän kanssansa kukoistamaan ja vielä päälliseksi päässyt kuolemansa jälkeen iankaikkiseen autuuteen, mutta siinä oli yksi arveluttava ja paha kohta: He kyllä sanoivat tekevänsä Jeesuksen tahtoa, mutta lähemmin tarkastellessa tottelivatkin kaikki omia kapteenejansa, jotka tottelivat jotakin kenraalia. Tämä seikka oli Hinkistä nähden ratkaiseva. Hänen omassa uskossansa oli pääasiana juuri se elämänviisaus, että ymmärsi aina ja kaikkialla pysyä irti toisten komennusvallasta, säilyttäen itselleen tilaisuuksia livahtamaan vapaaksi, jos milloin satimeen joutui. Ja sentähden tuntui hänestä pelastusarmeijaankin meneminen samalta kuin jos joku hyvin, hyvin viekas ihminen olisi hänelle sanonut: annappas kun sidon kätesi, niin pääset kokonaan vapaaksi! Kenraalin tottelemista taas tulevaisen autuuden tähden ei Hinkki voinut ottaa mitenkään edes totisen punnitsemisenkaan alaiseksi. Ei hän koskaan olisi antanut pois sitä voileipää, joka hänellä oli, sen voileivän tähden, jota ei vielä oltu voideltu.
Ja niinpä, puijattuaan isältään yhdellä kertaa kokonaista 200 markkaa, Hinkki katsoi tarkotuksensa täysin saavutetuksi ja jätti jälleen sekä isänsä että pelastusarmeijan ja morsiamensakin, jolle tosin antoi kymmenen markkaa, sittenkuin oli pantannut tätä tarkotusta varten isältä saamansa hienot pöksyt.
Sitten eleskeli vuosikausia milloin missäkin toimessa ja alkoi jo vähitellen kadottaa uskoansa siihen, että mitään sen ihmeellisempiä voi elämässä tapahtua maalla yhtävähän kuin merellä. Mutta silloinpa kiintyi Hinkin mieli taaskin erääseen aivan uuden uutukaiseen ilmiöön ja valveutti hänet virkeämmäksi kuin hän ehkä milloinkaan ennen oli ollut.
Asia oli tällainen.