Mutta vaikka Frans olisi kaikkia virallisia muotoja seuraten julistanut hänet perinnöttömäksi, ei se seikka olisi tehnyt juuri mitään vaikutusta Hinkkiin. Sillä Hinkki ei rakastanut rahoja lähimaillekaan niinkuin vapauttansa.
Kun Frans, pakottaakseen Hinkin itsenäisesti ansaitsemaan, ei antanut hänelle edes tupakkirahoja, nautti Hinkki enemmän kuin pahotteli siitä että sai olla taas täällä kotikaupungissaan kokonaan vapaana halunkkina, vapaasti keksimässä keinoja tupakki- ja muun vehkeilyrahan saamiseen, isän aseman mitenkään sitomatta häntä.
Hän tahtoi taas elää täyteläistä nykyisyyden elämäänsä tässä niin paljon muuttuneessa, niin suunnattomasti kasvaneessa ja niin lukemattomia uusia tilaisuuksia tarjoovassa suurkaupungissa, samaa elämää, jota oli lapsuudessa elänyt kaupungin vielä ollessa pikkukaupunkina.
Oikein Hinkki vetäsi syviä savuja kitaansa, kun ensimäiset isän kirot kestettyänsä läksi tallustamaan näitä uusia asfalttikäytäviä. Sellainen suuri, sanomattoman ihana vapauden tunnelma täytti koko hänen olentonsa. Ei ollut laivakapteenia, ei perämiehiä, ei hoidettavia purjeita, ei päivä-, ei yövuoroja, ei ahdasta laivankantta kävelläkseen; vaan vilkastuneen, väekkään kaupungin kotoiset ja sittenkin niin vieraiksi käyneet kadut. Sen salaperäiset nurkat viettelivät Hinkkiä paikasta paikkaan, vetivät, kutsuivat,—aivankuin joku haltija tai sanokaamme Hinkin jumala olisi taluttanut häntä ja yhä sanonut hänelle: katsos tätä, ja katsos tuotakin paikkaa, ja muistatko sitäkin sokkelia siellä Katajanokalla, tai vielä sitäkin siellä Hermanninkaupungilla, tai Söörnäisissä, tai siellä Töölöön puolella. Ne paikat käytti Hinkkiä hänen jumalansa ensin, sitten vasta vei keskemmälle kaupunkia.
Meni kauniit viikon päivät Hinkiltä tähän alkajaisnuuskintaan, meni toinen viikko, meni kuukaus: ei hän vaan mihinkään koukkuun tarttunut. Sillä juuri sitä tilaa, sitä hetkeä, jona ihminen ei vielä ole sidottu mihinkään, vaan vapaa ryhtymään mihin tahansa, juuri sitä tilaa Hinkki enin rakastikin eikä olisi siitä millään hennonnut luopua. Maailma esiintyi hänen silmissään kokoelmana tyhmyreitä, jotka kaikki olivat sitoneet itsensä johonkin määrätehtävään, ja juoksivat ja hikoilivat, mutta eivät eläneet.
Satama-työmiesten parvessa käydessään Hinkki tapasi monta tuttua, jotka häntä muistivat nuoruutensa parhaana toverina. Samoin lautatarhoilla Söörnäisissä. Kone- ja silta-tehtaalla hän myös vietti päivän, ja sielläkin hän pian sai nähdä, että liukkaimmat ja tunnetuimmat, joita koko muu sakki seurasi, olivat hänen vanhoja kasvattejaan ja katutoverejaan. Hinkki nimitteli nimiä ja kyseli, ja aina nousi huuto ja hälinä miesten joukossa, sillä kaikki tunsivat juuri hänen nimittämänsä ja tiesivät suosituimmiksi veijareiksi. Monessa paikassa ja monella työmaalla oli niinä päivinä puhe Hinkistä: vanhat kertoivat nuoremmille asioita, joita nämä suu auki kuuntelivat.
Kaikista niistä toimista ja työpaikoista, joita toverit hänelle tarjosivat, kilvan koettaen saada Hinkki omalle työmaalleen, ei hän paljonkaan viitsinyt kuunnella. Ainoa ehdotus, jolle hän hetkeksi korvaansa kallisti, oli vanhoilla virkaheitoilla poliseilla ja juoppoudesta rangaistuilla veronkantomiehillä. Niillä oli oma järjestetty sakkinsa, ja tarkotti toimi kaikellaisten maksujen ja ulostekojen kiristämistä rikkailta leskiltä väärennettyjen verolippujen ja hakupaperien avulla. Mutta ei hän siihenkään lopulta suostunut, koska tällä sakilla oli ankarat säännöt ja tarkat rahainjakomääräykset. Asianajoammatti, jota hänelle myöskin tarjottiin, ei häntä miellyttänyt—täsmällisen ajanmäärän vuoksi, jona piti joka aamu olla polisikamarissa juopoilta ja varkailta asioita ottamassa. Kaikki vahtimestarinpaikat hän hylkäsi järkenään, ei ottanut edes kuuleviin korviin, vaikka monessakin olisi ollut mitä loistavin tilaisuus sivutuloihin.
Ei. Vaan suurinta ja pitkällisintä huomiota herätti Hinkissä—pelastusarmeija! Se oli Hinkille jotakin aivan uutta ja kiinnitti sentähden hänen mieltänsä sangen suuresti.
Ensi kerran Hinkki näki tämän armeijan sen marssiessa torvia toitottaen ja suurta rumpua paukuttaen Pitkänsillan yli.
»Ne on poikia!—ajatteli Hinkki,—eipä tämmöistä minun aikanani ollutkaan».