Vaarille luettiin ikää jo viisi yhdeksättä ajastaikaa ja luultiin pian kuolevan, sillä hän alkoi viime vuosina heikkenemistään heiketä, niin ettei jalat kantaneet, syönti ei sujunut eikä edes puhekaan enää käynyt.
Mutta juuri pahimmillaan ollessa, kun jo luultiin eron elämästä tulevan huomenna tai viimeistään ylihuomenna, tapahtui jotain sellaista, mikä kaikkien suureksi hämmästykseksi virkisti vaarin uudestaan täydellisesti eleille, ikäänkuin hänen vanhenemisensa ainoa syy olisi äkkiä laannut vaikuttamasta. Hän sai puhelahjansa takaisin, ruoka alkoi maistaa, kyyneleet taukosivat vuotamasta, selkä ja sääret oikenivat, ja hän taisi jälleen kävellä keppiin nojautumatta.
Tämä tapaus oli se, että eräänä syyspäivänä, kun lehdet jo olivat lakastuneet, markkinat olleet, maa kohmettunut ja laivat menneet talviteloilleen, vaarin rakas Hinkki, se vainajaksi luultu, hunningolle joutunut Franssin vanhin poika, äkkiarvaamatta ja ilmi elävänä ilmestyi vaarin eteen.
Kohta ensimäiseksi he, sanaakaan sanomatta toisilleen, rupesivat syömään vaarin asunnossa, ennenkuin Hinkki vielä menikään isäänsä kivimuuriin tapaamaan.
Vaari mutisteli suussansa ensin vaan kasteltua leipää, mutta ei aikaakaan niin alkoi jo syödä perunoita, repäsipä silakastakin ruodottoman palasen ja pisti poskeensa. Sitten tyhjensivät suuren puurokupin ja nuolivat lusikkansa. Siitä hetkestä saakka vaari alkoi elpyä.
Syötyä Hinkki kertoi vaarille vähäsen.
Hän oli seilaillut kaikki maailman meret, käynyt kaikki kaupungit, ollut jossain Afrikan sodassa, ja tiesi nyt jutella melkein yhtä paljon kuin vaari Siperian matkoiltaan. Hinkki kyseli myös vaarilta semmoista mitä ei ennen ollut ymmärtänytkään kysellä. Tämä lähensi heitä jälleen entisillä ystävyyden siteillä, sillä Hinkki kyseli nyt myös maa-asioista.
Hinkki oli pysynyt vanhana Hinkkinä, tosin vähän tautien runtelemana, jotka olivat jättäneet jotain kuoppamaista töherrystä hänen kasvoihoonsa, mutta yhtä vilkkaana hän oli tullut, yhtä neuvokkaana ja yhtä valmiina kaikkiin asioihin.
Frans oli Hinkille hyvin kovana. Tuskin tunnusti pojaksensa. Käski asumaan vaarin kanssa pihan matalassa puurakennuksessa, jota kivimuuri peitti pimeään ja nokiseen varjoon, lähestyen sen ikkunoita ainoastaan kolmen jalan välimatkalle.
Frans ei voinut tunnustaa pojakseen sellaista heittiötä, joka kaikki maailman metkut koettuansa ei ollut osannut hankkia itsellensä mitään omaisuutta. Jos Hinkki olisi tuonut matkoilta edes satakin dollaria, olisi Frans antanut hänelle kehotukseksi tuhannen. Mutta Hinkki ei tuonut roposen rahtuakaan. Frans ei tahtonut hänestä mitään tietää sen jälkeen kuin Hinkki ilmaisi taloudellisen tilansa.