—Älkää herran nimessä!—puhkesi Hannes sanomaan, kun astui saliin. Mutta äiti huomasi kuinka Hanneksen katse kiersi asiantuntijan tavalla tämän huoneen katosta lattiaan asti ja ilmaisi huonosti peitettyä tyytyväisyyttä Kertun osottamaan mainioon makuun. Äiti pani kätensä mahan päälle ja vettynein silmin tirkisteli hymyillen ylös Hannekseen.
Korkeat, valoisat huoneet, mainiot kaakeliuunit värillisine kirjailuksineen, syvennyksineen, rykelmineen,—ikkunoissa automaatiset rullakartiinit, sitten pitsiset väliverhot, sitten värilliset päällysverhot,—ikkunain välissä lattiasta kattoon ylettyvät trymoot,—piano, nuottihylly, keikarimaisesti seisova kirjahylly, keveät, punasella verhotut sohvat, tuolit—
—Älkää, älkää herran nimessä!—hoki Hannes sekä mielipahoillaan että iloissaan, sekä onnettomana että onnellisena, kun äiti avasi makuuhuoneen ovet ja Hannes näki vilaukselta sen sisustuksen salaperäisine budoarineen,—ja puoli alaa huoneesta ottavan, komean kaksoisvuoteen, peitettynä yhdellä ainoalla, mahtavalla, ruusukuvioisella peitteellä punasesta satinista.
Ainoa paikka, mikä ei vielä ollut aivan valmis, oli asumukseen vievät pääportaat, jotka laveassa, valkoiseksi maalatussa, kumajavassa eteisessä mukavasti ja väljästi tekivät käänteen alakerrasta yläkertaan ja päättyivät ylhäällä himmeiksi hiotuilla, kuvioisilla laseilla varustettuun paraadi-oveen, sähkönappuloineen ja nimikirjoitusta varten varattuine posliinitauluineen. Se ainoa kohta, johon kapteenin määräysvalta ehti päästä ulottumaan, oli juuri tämä posliinitaulu: hän sai ajoissa estetyksi, ettei siihen, kuten Kustaavan aikomus alkujaan oli, tullut nimikirjotuksen alle suurilla kirjaimilla: Kapteeni!
Kaiken summa oli, että hän vihittiin Kertun kanssa »herran pyhään avioliittoon»,—että kapteeni oli frakkiin puettuna, tukka koreasti kammattuna keskijakaukselle kahdelle puolen päätä,—että pyylevä pappi, mustassa, juhlallisessa kauhtanassa, valkoset liperit leuvan alla asettui kirja kädessä heidän eteensä ja he lankesivat Kertun kanssa polvilleen pallille,—että he vastasivat liikutuksesta väräjävällä äänellä papin kysymyksiin: jaa, jaa,—että pappi otti kapteenilta sormuksen ja pani sen Kertun nimettömään sormeen,—että Kerttu, punehtuneena ja huntuisessa morsiuspuvussaan ihanana kuin keväinen valkopilvi antoi hänelle vihkimys-suudelman,—että suunnaton joukko lähempiä ja kaukaisempia sukulaisia täytti hääsalin ääriä myöten,—äiti kiitettyään niiaamalla pappia, tuli kyyneleitä vuodattaen onnittelemaan nuorta paria,—että eno Frans, myöskin frakkiin puettuna, silmäluomet arvokkaasti alaspainettuina lausui virallisen onnentoivotuksensa, ja hänen jälkeensä kaikki muut, itsekukin arvonsa ja rankinsa mukaan.
Kapteeni oli voitettu, voitettu pahemmin kuin joku maan tasalle hajotettu linnotus.
Voi ihanaa, voi katkeraa, voi onnea, voi onnettomuutta, voi kyyneliin asti liikuttavaa, voi naurettavaa!
Keskellä hääyötä huusi hän suurella äänellä, istuallensa kavahtaen ja käsiänsä puistaen: Kerran jylisevät nämä kentät—!
Hän heräsi omaan hourailuunsa, veti ylitsensä hienopitsiset, hyvänhajuiset lakanat ja peitteet, ja laskeutui jälleen nukkumaan unissa hymyilevän Kertun valkoiselle käsivarrelle.
3.