Syntyi yleinen riemukas innostuksen hälinä. Kaikki koettivat tunkeutua lakkien ympärille ja pian oli niitä kymmenkunta kiertelemässä tuhantisen väkijoukon keskellä.
Hinkki tunkeutui nyt väkijoukkoon nähdäksensä tuliko lakkeihin todellakin rahaa.
Sillä välin mustatukka jatkoi puhettansa ikäänkuin olisi tahtonut soittaa kuulijoillensa yhä samaa innostuksen säveltä. Hänen kasvonsa muuttuivat jälleen totisiksi ja haaveileviksi.
—Kerrotaan vanhan Sammon jauhaneen pohjolan väelle viljaa, suolaa ja rahaa, josta sitten kaikki ihmisten onni ja kukoistus oli seurauksena. Kalevan kansa läksi tätä onnen antajaa ryöstämään, mutta ryöstettäissä sampo särkyi ja hajosi meren pohjaan. Vanha Väinämöinen pelasti sentään muruset maalle, ja niistäpä onnen muruista elää yhäkin Kalevan kansa. Niinpä niin, onnen muruista! Vähän jauhoja, vähän suolaa ja vähän rahaa! Mutta miksi muruihin tyytyisimme? Miksi ei ole kenenkään päähän pälkähtänyt, että särkyneen sammon sijaan on uusi sampo taottava! Emme siihen enää tarvitse rahanalaisten tuskaa, ei orjain lietsomista ja palkeiden painamista. Osto-orjan työtäkö olisi onnen sampo? Ei, ja tuhat kertaa ei! Uutta sampoa ei taota enää rahanalaisilla työvoimilla. Uuden sammon takoo ainoastaan rahan kahleista irrottunut työ, sopusoinnun innostama työ, sellainen työ, jota te teette pannessanne kohta käsivoimin koneemme käymään, sellainen työ, jota te nyt teette luodessanne paperia tyhjästä, sellainen työ, jolla te tämän eläimellisessä kilpailussa raadellun ihmiskunnan muutatte eläväksi, henkiväksi, vapaaksi sointulaksi. Eläköön uusi Kalevan kansa! Eläköön uuden sammon takojat!
Hinkki ei enää tämmöisiä puheita ymmärtänyt eikä kuunnellut. Hän vaan seurasi lakkien kiertoa. Hän näki lakkien muotojen muuttuvan yhä enemmän pussimaisiksi, hän kuuli lakkaamattoman hopea- ja kuparivirran kilisten vuotavan niihin, hän näki rutistuneiden setelien sinne putoavan. Näki kaikkialla ympärillään suuren innostuksen elähyttämiä, haltioituneita kasvoja, näki käsiä, jotka vaan yhäkin hakivat kaikista taskuista vieläkö olisi mistä ottaa, vieläkö mistä itseänsä tyhjentää, näki naisia, jotka pudottivat lakkiin korvarenkaita ja sormuksia—
Ja kun rahat laskettiin, oli niitä hyvä joukko päälle 800.
Silloin sanoi Hinkki:
—Katos perhana, katos, katos perhana!
Tämä ei merkinnyt ollenkaan, että hän olisi ruvennut mustatukkaa uskomaan tai kunnioittamaan, vaan ainoastaan, että rahoja oli lakkeihin kerääntynyt niin paljon.
Hinkki seurasi tarkkaan keräystä toimittavia miehiä, jopa tunkeutui rahoja laskettaissa keskelle mustatukan lähintä sakkia, nähdäksensä oikeinko ne laskevat ja oikeanko summan sitten todella ilmottavat. Sitten seurasi vielä tarkemmin, mihin he rahat panevat, ketkä rupesivat kasööreiksi ja kuinka paljon kunkin kasöörin taakse jäi. Ja pani tyystin merkille, ettei nähtävästi kukaan tehnyt laskua siitä kuinka paljon kullekin tuli, ainoastaan koko summasta oli heillä tieto. Rahat pantiin taskuihin kourakaupalla, mutta ei yksikään toistaan epäillyt. Ja Hinkki sanoi taas: