—Katos, katos perhana!
Koneen vääntäjiksi valitut miehet—niitä ei paraalla tahdollakaan saatu valituksi alle viidenkymmenen, sillä kaikki pitivät itseään väkevimpinä ja siis tarkotukseen sopivimpina,—rupesivat kohta tekemään lähtöä kirjapainoon. Silloin tuotiin liput, laulajat asettuivat eteen, järjestivät rivikkäin neljä miestä riviin, ja koko väkijoukko läksi heitä seuraamaan kunniakkaalle matkalle, haltioissaan yhtyen lauluun.
Hinkki oli mennyt edelle aikaisemmin, ja jo lähestyessään kaupungin kivikatua kuuli laulun takaansa ja näki kulkueen tulevan liehuvine punalippuineen. Hän alkoi kulkea hitaammin, mietiskellen erotusta näiden ja pelastusarmeijalaisten välillä, jotka myöskin kuljeskelivat noin musiikin kanssa pitkin katuja. Eikä ymmärtänyt toistaiseksi muuta erotusta olevan kuin että nämä uskovat tuhatvuotiseen valtakuntaan, joka pitäisi tulla maan päälle noin tuhannen vuoden perästä, mutta pelastusarmeijalaisten valtakunta tulee taivaasta ja pikemmin, koska se tulee kohta kuoleman jälkeen. Molemmissa uskoissa oli Hinkin mielestä paljon enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia.
Kun kulkue saavutti Hinkin, ei hän yhtynyt siihen, vaan jäi käymään käytävälle.
Tätä ohimenoa eivät kulkueessa olevat Hinkin toverit voineet kestää, rivien ja tahtiin lätkähtelevien jalkain vuoksi, vaan häpeissään tippuivat yksitellen laulun tahtiin marssivista riveistä, ja takaa tullen yhtyivät epätahdissa kävelevään Hinkkiin, pannen enin osa kädet housuntaskuihin niinkuin oli hänellä.
—Saatanan sammontakojat! sanoi joku heistä.
Ja rupesivat Hinkille haukkumaan mustatukkaa, kilvotellen kuka mehevämmin haukkua osaisi.
Mutta Hinkki hoki vaan heillekin sitä samaa:
—Katos perhana, katos, katos perhana!
Miehet joutuivat kahdenvaiheille. Toiset alkoivat koetteeksi peruutella haukkumisen, joku kehasi.—