Ja antoi heille kirjasia ja rupesi opettamaan heille aapista ahkerasti, milloin kotonansa kirjotuttaen heillä puustavia, milloin taas lukemista harjottaen Kaartin kallioilla, missä he, mahallansa loikoen, piirissä, päät yhteen koottuina, taidossansa kilpaillen vuoronperään lukivat ja sitten kuulivat Hinkiltä arvostelun.
Eikä mennyt puoli vuotta, niin he jo osasivat lukea ja kirjottaa ja paljon uusia asioita tunsivat niistä samasista Hinkin kirjasista. Ja puhuivat Karl Marxista ja kapitaalista ja tuotannosta, kysynnästä, tarjonnasta ja kaikkiin Hinkin viekkaihin kysymyksiin osasivat vastata taidokkaasti, kompastumatta.
Sillä eivät Hinkin miehet olleet kollopäitä, ei semmoisia ollut koskaan Hinkin ympärillä. Vaan joskin korttipelissä ja juopottelussa ja kaikenkarvaisessa nurkkavehkeilyssä turmeltuneita oli monta, niin sentään kaikki olivat älyltänsä aina kaikkein terävimpiä mitä suuressa kaupungissa löytyi.
Ja kun Hinkki huomasi heidät taitaviksi, sanoi hän:
—Nyt menkää mustatukan oppiin.
Ja Hinkin miehet alkoivat kulkea kokouksista kokouksiin ja oppivat mustatukasta kaikki hänen sanansa.
Siihen aikaan mustatukka rupesi suurentamaan lehteänsä, sillä hän tahtoi asiaansa yhä laajemmalle levittää. Mutta hän istui taitamattomien keskellä eikä taitomiehiä lisääntynyt niin nopeasti kuin hän olisi tahtonut asiansa ilmiliekkiin puhaltaa.
Sentähden, kun Hinkin miehet tulivat hänen ympärillensä ja hän heidän älynsä huomasi, ihastui hän kohta suuresti ja sanoi:
—Tämmöisiä miehiäpä minä juuri tarvitsinkin!
Ja otti kohta heidät viereensä ja teki heidät asiansa etuvartijoiksi ja opetti heille kaikki mitä itse tiesi ja ymmärsi.