Ja pian he nousivat hänen sanoillansa puhumaan kansan keskuuteen ja puhuivat yhtä voimallisesti kuin mustatukka.
Ja mustatukan asia, Hinkin sakin käsiin tultuansa, alkoi levitä ennen tuntemattomalla vauhdilla, ja täytti pian koko kaupungin.
Mutta Hinkki itse kyllästyi tähänkin.
Tai oikeastaan näki, että se, jota hän omenoita varastaakseen oli olallensa nostanut, olikin hänen puustaan omenat syönyt.
Rupesivat hänelle itsellensä kovin koppaviksi, kohta kun saivat kovan paidan kaulaansa. (Hinkillä oli aina vaan pehmeä siniraitainen.)
Meni hän sentään kerran heidän lehteänsä katsomaan. Olisi luullut menevänsä vähän niinkuin isäntänä omaan taloonsa. Tuli sisälle. Istuu peltiseppä itse pöydän ääressä, kirjojen takana suu tupessa. Hinkki istuu sohvalle: ei suju puhe. Sanoo: Noh, mitenkäs hurisee?—Ei hurisekkaan, vastaa sälli. Hinkki nousee koko seinän ylettyvää kirjahyllyä tähystelemään. Katselee ainakin puolen tuntia: Ei vaan lähde sanaa tuppisuulta sälliltä. Tulee toisia miehiä, aikovat istua punaselle sohvalle, silloin sälli tiuskasee: Ei tässä ole koko maailman kokouspaikka! Nousevat miehet ja puolta lyhempinä omaa pituuttansa kyyröstävät ulos. Niiden joukossa Hinkki.
Toisia oli kaulusniekkoja sellaisia, ettei kadullakaan tunteneet.
—Maltas, sälli, ajatteli Hinkki.
Mutta ei Hinkki tätä tappiotaan sen syvemmälti ottanut. Hän tiesi jo ennestään, että rahat aina tekevät ihmisiä herroiksi, eikä se siis ollut hänelle mitään uutta. Hänen omat ajatuksensa ja tiedonhalunsa liikkuivat jo kokonaan muualla.
Kun vaari kysyi, kuinka nyt olivat asiat, vastasi Hinkki: