—Kaksitoista! sanoi Hinkki osottaen revolveriinsa, ja nousi ja ampui seinään. Senjälkeen hän vuoli tikun ja pistäen seinään näytti vaarille, että kuula oli mennyt läpi. Ja kun he katsoivat ikkunaan, oli vielä kivimuurissakin räiskäyttänyt suuren loven tiileen.
Hinkki pani revolverin ja patruunat takasin koteloon ja ripusti jälleen vyölle. Sitten veti hän miekan tupesta ja kauan aikaa haki mihin esineeseen voisi sen voimaa koetella. Otti vihdoin vaarin vuoteesta sylttäytyneen tyynyn, vivutti kädellään, heitti ilmaan, ja ihmeellisen ketterällä miekaniskulla halkasi kahtia, antaen siten aivan epäämättömästi sitovan todistuksen, että samallaisella iskulla voisi katkaista myöskin ihmispään.
Vaari katseli miekkaa ja myönsi itsekseen Hinkin olevan oikeassa eli todella omistavan aseita, jotka olivat tehoisammat kuin vaarin vanhat valinkupit koskaan olisivat voineet olla. Tästä asiasta tuli vaari täysin vakuutetuksi, kun Hinkki nyt kertoi käskeneensä koko sakkinsa—nimittäin sen osan siitä, jota ei ollut lukutaitoiseksi opettanut eikä mustatukan oppiin lähettänyt—hakemaan ryssänpolisin paikkoja missä vaan niitä oli kaupungeissa taikka mailla. Sillä, sanoi Hinkki, ryssä tahtoo heidän avullansa telottaa kaikki Suomen herrat, jolloin varmaan veneh'ojalaisillekin maita jaettaisiin.
Ryssä—se oli vaarin ajatuksissa tähän asti ollut aivan olematon tekijä, kun oli kysymyksessä veneh'ojalaiset ja heidän maa-asiansa. Ryssä—se oli vaarille ollut ensin joukko villiä kasakoita, jotka häntä pyydystävät kuin metsän otusta ja kiinni saatuansa pieksevät ja kiduttavat, ja sitten esivallalle aina yhtä alamaisina, lakkaamatta vaihtuvina sotilas-vartijoina saattavat häntä pitkällä Siperian-matkalla. Ja että tämän saman ryssän avulla veneh'ojalaiset nyt saisivat maat omikseen, sitä olisi vaari kaikkein viimeiseksi tullut ajatelleeksi niinkauan kuin hänellä ajatukset yleensä vielä liikkuivat, ellei sitä olisi nyt hänelle Hinkki sanonut. Sittenkin olisi vaari vielä epäillyt, mutta hän sai pian nähdä ihmeekseen, että Hinkin ennustukset alkoivat mennä toteen, sillä ryssä ajoi maasta pois suuren joukon korkeimpia herroja ja Frans oli kertonut vielä karkotettavan paljon enemmänkin. Joten vaari rupesi uskomaan, ettei Hinkki ollut suotta ryhtynyt sellaiseen toimeen, jossa piti olla määrätunnit kamarilla ja pakkasellakin passissa seista.
Muuten oli Hinkin odottamaton astuminen säännölliselle virkauralle suuresti kaikkien sukulaistensa mieleen, kaikkien muiden paitsi ei kapteenin, joka julmasti rypisti silmäkulmansa asiasta tiedon saatuaan.
He olivat ani harvoin koko tällä ajalla tavanneet toisiansa, eikä vielä kertaakaan silmästä silmään kahden kesken. Hinkkikö vältti häntä vai hän Hinkkiä, siitä ei kapteeni ollut itsekään selvillä.
Ensi kerran he näin tapasivat toisensa vasta monen vuoden kuluttua
Hinkin palaamisesta meriltä. Se tapahtui seuraavalla tapaa:
Eräänä kesäaamuna kapteeni meni karttoinensa Kaartin kallioille tarkastellaksensa siltä suunnalta Viaporin linnotusta ja erittäinkin muutamien ulkosaarten asemaa.
Hänen suuri työnsä, Viaporin strateegisen aseman kaikinpuolinen määritteleminen ja erikoisesti sen merkitykseen nähden laivaston nojakohtana,—alkoi olla suunnilleen valmiina. Kaikki oli hänen mietinnössään käsitelty mitä tarkimmalla huolella, ei yksikään, kaikkein vähäpätöisimmältäkään näyttävä erikoisuus ollut jäänyt huomioon ottamatta. Puuttui ainoastaan viimeisin viimeistely, muutamien lauserakenteiden muodosteleminen.
Mutta—tämähän oli ainoastaan toinen puoli hänelle uskotusta tehtävästä. Toinen puoli oli vallankumouksen valmisteleminen vaikuttamalla paikallisen väestön käsityskantaan. Ja tämä puoli—kapteeni huokasi syvään—tämä puoli asiasta oli niin hyvin kuin kokonaan alullekaan panematta. Se oli sentään ainakin, ainakin yhtä tärkeä puoli kuin nämä hänen strateegiset piirustuksensa ja laskelmansa. Yhtä tärkeä, mutta ei suinkaan yhtä hauska.