Syvään, syvään huokaili kapteeni, sillä niin taitava kuin hän olikin linnotustieteessä, niin kokonaan mahdottomaksi tunsi hän itsensä mitään mullistusta mielipiteissä vaikuttamaan. Mutta aika rupesi jo olemaan täpärällä, sillä 5-8 vuotta oli hänelle annettu, mutta yhdeksäs oli jo menossa!

Mitä sivistyneeseen säätyyn tulee, niin oli hän täällä Suomessa aivankuin erämaassa yksin. Mitään Vasilejä tai Natalia Feodorovnoja ei ollut, eikä edes erämaan kaukaisena kangastuksena luvannut tulla. Lainkuuliaisuus, kansankirkko, perustuslakien pyhyys—! Jos semmoisen pyhyyden viereen asettui, kun hän tuli salkku kainalossa senatista tai muusta virastosta kävelläkseen puolituntia Esplanaadilla, ja jos koetti kääntää puhetta vallankumoukseen tai esimerkiksi sanoi: prostitutsioni on hävitettävä!—niin se kohta alkoi pitää ihmistä tois-arvoisena olentona, ainakin peräti kuolleena kaikelle, mikä kuului totiseen valtiolliseen maailmaan, ja katsella aivankuin hänen vieressään olisi kulkenut kuudentoista ikäinen lyseolainen.

Vielä enemmän toivottomaksi oli kapteenille näyttäytynyt koskaan herättää alempaa kansanluokkaa vallankumoukseen. Tehtyään turhat yrityksensä saada edes omaisensa käsittämään olevien olojen nurinkurisuutta saati sitten tunnustamaan vallankumouksen mahdollisuutta tai edes tarpeellisuuttakaan, kapteeni tuli heihin nähden jo kohta alusta pitäen siihen käsitykseen, että sellaisten ihmisten silmiä ei voi avata mikään muu kuin vallankumous itse. Kun kerran nämä kentät jylisevät, kun kerran jyrähtää vallankumouksen ukkonen, niin on se tärisyttävä heitä siihen määrään, että he yhdellä kertaa näkevät kaikki: sekä olojen kierouden että myös uuden ajan mahdollisuuden. Tähän johtopäätökseen tultuansa hän oli jättänyt sekä Franssin että äidin kokonaan rauhaan, ja ainoastaan Kertun kanssa oli alkupuolella heidän avioliittoansa tuimanlaisia otteluja. Kerttu yhä jatkoi kirkonkäyntiään joka pyhä, niinkuin eno Franskin, ja piti kapteenin mielipiteitä useimmiten, kun ei ollut kysymyksessä kaikkein totisin keskustelu, pelkkänä hassutuksena, mutta kaikkein totisimmissa keskusteluissa sanoi niiden mielipiteiden osottavan Hanneksessa nöyryyden puutetta. Tämä väite nöyryyden puutteesta se saikin aikaan kuumimmat törmäykset heidän välillänsä. Sillä kapteeni oli sitä mieltä, että päinvastoin juuri porvarillinen elämäntapa osotti nöyryyden puutetta, ei tosin mitään jumalaa, vaan toisia ihmisiä kohtaan. Tähän sanoi Kerttu aina: pitää olla rikkaita, sillä mistäs köyhät muuten työtä saisi!—Joka lause sai kapteenin melkein aina tarttumaan raivokkaana tukkaansa, voimatta mitään vastata, sillä hänen oli mahdoton löytää semmoisia sanoja, joista Kerttu olisi voinut tämän asian ymmärtää, eli toisin sanoen suomalaisia sanoja siihen Natalia Feodorovnan selitykseen, jonka mukaan köyhät olivat pakotetut palvelemaan rikkaita eikä köyhiä, ja että vallankumouksen tarkotus juuri oli aikaansaada että semmoinen pakko häviäisi. Jos hän koetti joskus voittaa raivonsa ja koreasti antautua tämän asian selittämiseen Kertulle, niin Kerttu rupesi ilmeisesti ajattelemaan jotain puku- tai talouskysymyksiä eikä näyttänyt pitävän enää keskustelua niitä kysymyksiä tärkeämpänä, tai sitten sanoa tokasi: täytyy olla nöyrä,—ja niin oltiin taas kiertämässä samaa ympyrää. Kaikesta tästä huolimatta Kerttu oli äärettömän hyvä ja viehättävä. Ja kun heillä oli jo monta lasta ja nämä alkoivat kasvaa ja talouspuuhiakin Kertulle yhä enemmän karttui, harvenivat törmäykset harvenemistaan ja yhä enemmän alaa vallotti se elämän mahdollisuus, jossa vallankumouksellinen ja kirkossakävijä kulkivat käsi kädessä, vieläpä pelkästä ystävyydestä antoivat toisillensa suuta. Kaiken summa oli, että ei ollut ainoastaan naimisiin mennessään kapteeni suostunut johonkin vähäpätöiseen vihkimiskysymykseen, vaan koko hänen muukin elämänsä vähitellen ja varmaan oli askel askeleelta suistunut porvarillisen elämäntavan uralle: lapset kävivät tavallista herraskoulua, saivat pianotunteja, palvelustyttö tiskasi, kiillotti kengät ja veivasi mankelia. Tämän asian seurauksena taas oli, että kapteeni erottui vähitellen kokonaan siitä alemmasta kansanluokasta, jossa hänen olisi pitänyt myöskin vallankumousta valmistaa. Se työ oli epätoivoisin kaikesta, sillä sielläkin kaikki ajattelivat joko niinkuin äiti, Frans ja Kerttu: täytyy olla rikkaita, että köyhät saisi työtä, taikka niinkuin Hinkki, että täytyy olla rikkaita, sillä ketä muuten pettäis!—Kerran jylisee! ajatteli tosin kapteeni. Mutta hän ajatteli sitäkin yhä harvemmin.

Niinpä juuri eilispäivänä hän oli tavallisuuden mukaan istunut kirjotuspöytänsä ääressä katselemassa ikkunasta katuelämää. Niinkuin tavallista, tuntui huoneessa hienon hieno hajahdus siitä väkevästä tupakista, jota äiti yhä käsillänsä hierteli ja kaupitteli, ja joka kaikista trossilattioista ja korkkimatoista huolimatta hermostuttavasti tunkeutui yläkertaan. Niinkuin tavallista kuuli hänen korvansa myöskin tyhjien pullojen kolinaa, kun kuski kantoi niitä laatikossa äidin puodista rattaillensa. Tämä vanha ristiriita, että hän, jonka olisi pitänyt herättää ihmisiä tuntemaan suunnatonta nöyryytystänsä eläessään rikkaiden komentamalla työllä, itse eli suureksi osaksi äitinsä varoilla, joka kaupitsi tupakkia ja möi viiniä ties kelle,—tämäkin kiljuva ristiriita oli vuosien vieriessä vähitellen muuttunut jokapäiväiseksi tottumukseksi ja sentähden herennyt vaivaamastakin. Tällä kertaa hän oli sentään juuri taas sanomaisillaan itsekseen: kerranhan jylisee! kun huomasi, että kadulla tapahtui jotain tavallista enemmän mieltäkiinnittävää. Suurella pauhulla ja melulla ja rähisevän katupoikajoukon seuratessa kulettivat polisit humaltunutta ämmää, joka raivokkaana, purren ja potkien heitä, teki hurjaa vastarintaa. Polisit koettivat saada sitä ajurinrattaille, mutta turhaan, sillä he eivät tahtoneet väkijoukon tähden siivottomasti nostaa. Kun kapteeni oli taitava voimistelija ja vielä taitavampi painija, harmitti häntä polisin taitamattomuus ja hänen teki kovin mieli näyttää heille kuinka mies koreasti nostaa mokoman rimpuilijan minne vaan halutaan. Kun polisit uudestaan pilasivat asiansa, ei kapteeni enää malttanut jäädä toimettomana katselemaan, vaan meni kadulle nostaakseen polisien opiksi ämmän mitä siivoimmin rattaille. Silloin hän hämmästyksekseen rupesi näkemään jotain tuttua sen kasvoissa, sydän kouristui, kauhu löi mielen lamauksiin: se oli—tuo nainen oli joskus jossain hennoilla käsillä silittänyt hänen kasvojansa,—se oli Hinkin vanha morsian!—Kapteeni jätti asian polisien haltuun ja juoksi takasin sisälle. Sydän löi raivokkaasti. Niinkö pitkälle hän oli jo tullut! Magda, onneton Magda! Kun sinä käsilläsi minua silitit, sanoit sinä: kerran tulet ottamaan minua, silloin on sinulla suuret viikset… Ja minulla on suuret viikset ja minä tulin ottamaan sinut, mutta—polisina! Tämä ajatus tärisytti kapteenin mielen syvimpiä pohjia myöten. Miksi et jo tule vallankumous! Miksi olet ikuisella viipymiselläsi paaduttanut minut ja yhä paadutat tätä suurta porttolaa, jota yhteiskunnaksi sanotaan. Tuletko sinä koskaan vai oletko sinä niinkuin suuri petos: sinä vaan lupaat tulla, että me siihen hetkeen asti antaisimme kapakkain seista ja porttokin rehottaa, ja sinä sillävälin meidän vihamme lauhduttaisit ja meidän parhaat voimamme herpaisisit ja intomme lokaviemäreihin hukuttaisit, ettei sitä hetkeä koskaan, ei koskaan tulisi! Kuka olet sinä pettäjä? Sillä pettäjä sinä olet, paholainen, piru sinä olet mustassa petosmielessäsi! Saatana itse sinä olet! Etkä enää saa minua pettää! Nyt nyt, nyt tulkoon vallankumous, nyt paikalla, aseita minulle! nyt lakasen tämän porttolan puhtaaksi… Kerttu tapasi kapteenin sellaisessa raivontilassa, että pahanpäiväisesti hätääntyi, ja rupesi rauhottamaan. »Elä nyt noin—! Tuleehan se vallankumous, tuleehan se, jahka herratkin oikein ehtii ryssälle suuttua, ja entä ne—mitkä ne on—sosialistit? sanotaanhan niidenkin villitsevän kansaa, täytyy olla kärsivällinen, Hannes kulta!»—Ja sai kuin saikin kapteenin tasapainoon, osaksi äärettömällä sulollaan, mutta suureksi osaksi myös sillä, että nuo mainitsemansa seikat—mistä ihmeestä se ne olikaan tähän tarpeeseen niin pian keksinyt—todella olivat sangen huomattavia ja noin esitettyinä muodostivat ilahuttavan valopilkun muutoin niin toivottomalla taivaalla.

Näitä Kertun valtiollisia, äkkiä ja odottamatta esiinpulpahtaneita näkökohtia kapteeni mietiskeli nyt tänä aamuna Kaartin kallioilla istuessaan. Ja mitä enemmän mietti, sitä vähemmin huokaili. Jospa se esplanaadin jäykkäniskainen, himmeästi ja tylsästi katsahteleva virkamies sittenkin sisältäisi jonkun mahdollisuuden! Kunpa se ryssä sitä nyt oikein ja oikein kolhisi! Kunpa se ei karkottaisi ainoastaan sukulaisten luo Ruotsiin ja Norjaan, vaan antaisi maistaa kostean vankeuskopin iloja ja tallustella Siperian aroja! Ehkä heräisi, ehkä heräisi hänessäkin vielä oikean vapaustaistelijan veri! Ehkä luopuisi hän toimettomasta perustuslaillisesta vastarinnastaan ja tuntisi yhteytensä ihmiskunnan vapausaatteen kanssa!—Pahempi oli sen toisen asian laita, jonka Kerttu mainitsi,—sosialismin? Sen mustatukan kapteeni kyllä tunsi, ja olihan se puheillansa herättänyt paljon kansaa sen omaa orjuutta tuntemaan. Mutta kun kapteeni oli häneltä kysynyt millä voimalla, vallankumouksellako, hän ajatteli sen vapautumisen suorittaa, oli mustatukka sanonut: äänestämisen voimalla. Silloin oli kapteeni kysynyt: käyneekö sellainen laatuun ilman aseellista kapinaa? Mustatukka sanoi: se käy vakuuttamisen ja esimerkin voimalla ja senvuoksi minä nyt perustankin sellaisen sointulan, josta ihmiset näkevät, että sopusointu ja rakkaus heidän välillänsä on suorastaan heille aineellisestikin edullisempi kuin tämä kapitalistinen ryöstökomento. Kapteeni aikoi sanoa, että valtaluokat pitävät aina itselleen edullisempana omistaa enemmän kuin muut ja siitä syystä palkkaavat itselleen sotavoimaa, jota vastaan pelkkä äänestäminen on tehoton; mutta mustatukka pysyi lujasti »ei-saa-tappaa» periaatteessa, ja hukutti hehkuvan intonsa niin suunnattomaan sanatulvaan, että kapteenin oli lyhyesti mörähtelevällä puheellaan mahdoton enää esille päästä. Sittemmin, kun ryssä oli alkanut ahdistaa, olikin mustatukka jättänyt kaikki asiat oppilaittensa käsiin ja (—toiset sanoivat näiden kyllästyneen häneen—) lähtenyt toiseen, vapaampaan maanosaan perustamaan sellaista kapitaalitonta siirtolaa, josta oli puhunut. Sillä,—oli hän silmät innosta palavina sanonut vielä ihan lähtiessään,—ihmiset eivät tarvitse muuta kuin nähdä, eivät mitään muuta kuin vaan nähdä! Hänen oppilaansa jatkoivat sitten täällä omin päin sanomalehden toimittamista, kirjasten myymistä ja kansanjuhlien pitämistä samalla menestyksellä kuin mustatukkakin. Ja se ihmeellinen sointulaoppi levisi leviämistään: ei saa tappaa, voitto on äänestettävä! Olisiko kapteeni pitänyt tätä oppia vähemmin lapsellisena, ellei hän olisi linnotustiedettä koskaan lukenut, se on vaikea sanoa, mutta nyt tuntui hänestä pansaroitu merivallitus ja 12-tuumaisen tykin ammottava kita paljon enemmän puhuvalta kuin kuuluvinkaan huutoäänestys: jaa, jaa, taikka: ei, ei. Shrapnelli panee vaan trah! ja siinä ovat sitten kaikki jaat ja eit. Opin leviäminen saattoi olla mahdollinen ainoastaan viattomien, aatteellisten ihmisten keskuudessa, jotka olivat historiallisen maaperänsä kokonaan unohtaneet. Olivat vähitellen unohtaneet, että sotilaallinen asevoima tarkottaa valtaluokan rikkauksien turvaamista eikä sotaa tavallisesti olematonta ulkovihollista vastaan. Jos tämä köykäinen kaupungin kansa ei olisi sitä unohtanut, eipä se olisi ikinä uskonut sointulaa luotavan äänestämisellä. Vanha köyhälistö—ajatteli kapteeni—on tähän asti istunut nöyränä pimeässä puutteessaan ainoastaan senvuoksi, että valtaluokat olivat vuosisatojen saarnoilla, Siperian ja vankilain uhalla vihdoin onnistuneet istuttaa siihen nöyryyden uskon: ei sinun pidä tappaman. Ainoastaan se pieni usko kansassa se ylläpitää ja turvaa koko tätä kapitalistista yhteiskuntaa. Kysytäänpä: miksi ei jo vaari ja hänen aikalaisensa ole äänestäneet itsellensä sointulaa? Todellako sen mustatukka nyt vasta keksi? Ei. Vaan vaarin aikuiset vielä muistivat ja ymmärsivät, että sotavoima painaa heitä. Mutta nämä eivät enää muista eivätkä ymmärrä. Ovat kuin lapset turulla. Äänestetään! Aih, aih, se saattaa raivoon! Se tekee hulluksi!

Kuka siis ottaa pois kansalta sen nöyryyden uskon, jonka vuosisadat ovat istuttaneet! Kuka valmistaa tämän kansan vallankumoukselliseen vapaustaisteluun, jonka pitäisi puhjeta jo tänään taikka huomenna!

Taas raskaasti huokaillen kapteeni alkoi astua Kaartin kallioilta takasin kotiinsa. Ja juuri kun hän tuli jälleen kivikadulle, siihen kohti, mihin kaupunki oli rakennuttanut viina-anniskelupuodin laivaveistämön työmiehiä varten, ilmestyi Hinkki polisipuvussaan puodista, ja he joutuivat vastakkain niin, etteivät voineet mennä toistensa ohi teeskennellen huomaamattomuutta. Kadulla ei ollut ketään. He seisoivat kuin seisoivatkin vastakkain, kyynärän päässä toisistaan.

Olihan kapteenilla ollut pieni tunto siitä, että Hinkin kohtaaminen silmästä silmään olisi monesta syystä kenties vähän epämukavaa, mutta että se olisi ollut näin sanomattoman, melkeinpä sietämättömän vaikeaa, sitä ei hän toki ollut osannut ajatella.

Pyyhkäisten nopealla liikkeellä suunsa kuivaksi ryypyn jäljiltä Hinkki teki tervehdykseksi kapteenille hunöörin, mikä vaan hullummin lisäsi heidän merkillisen epäsuhteensa hankaluutta.

Silmiin katsahtamisesta ei voinut olla kysymystäkään.