Mikä kauhea sekasotku koko maailmassa! Kerttu, vaari, perustuslailliset, mustatukka, Natalia Feodorovna vallankumouksineen, ja tuossa Hinkki venäläisenä polisina kansalle maita jakamassa! Voimakas rakkaudenlaine tulvahti kapteenin sydämmestä Hinkkiä kohtaan. Hän aikoi jo lähestyä Hinkkiä kuiskatakseen hänen korvaansa sanan, joka varmaan heti olisi nostanut Hinkin mielen tahmeasta humalasta, pannut hänessä joka jänteen vireille ja luonut heidän välillensä ystävyyden, tuhat kertaa puhtaamman ja rehellisemmän kuin milloinkaan oli heidän välillänsä ollut. Hän aikoi kuiskaten sähähtää Hinkille: Hinkki, jätä tuo, kohta tulee promut! (Promut merkitsi heidän vanhalla koulukielellänsä julkista kapinaa opettajistoa vastaan esimerkiksi tuolien ulosviskelemisellä, ikkunain särkemisellä y.m.s.). Hän jo sitä varten katsahti ympärilleen, ettei kukaan kuulisi. Mutta silloin juuri…
Muuan suunniltaan joutunut akka juoksi heidän eteensä ja rupesi hengästyneenä sekasesti selittämään jotain kauheata tapahtuneen kaupungilla—senaatissa—sisällä rappusilla—oli tullut—oli seisonut—oli tervehtinyt—oli ampunut—herrat itse ampuivat—
—Ketä?—sanoi kapteeni mitä ankarimmin rypistäen silmäkulmiansa.
—Sitä itseä! Näin omin silmin kun kantoivat kirurkiin—olin juuri tulemassa makasiinikatua kauppatorilta ja senverran että—no että juuri ehdin nousta kasarmintorille—näen, kantavat paareilla valkosen lakanan alla—ja rouva itse käy vieressä ja parasollilla varjostaa, ettei päivänen näette—jo minä kohta sanoin, siunaa ja varjele mitä aikoja tästä nyt tulee!
—Katos perhanoita!—sanoi Hinkki, teki kohta päätöksensä ja rupesi suurta sapeliansa kannattaen yhä lisääntyvällä vauhdilla juoksemaan kaupungille päin, aivankuin olisi ennenmuinoin koulupihalla juossut, jos olisi saanut kuulla pihan toisessa päässä sysätyn kumoon hänen pystyttämänsä lumiukko.
Akka riensi toiselle puolen katua kertomaan nousustaan kasarmintorille.
Kapteenin ensimäinen tunne oli vaan pelkkä ruumiillinen: niinkuin suunaton muurahaisparvi olisi lähtenyt juoksuun pitkin hänen selkäänsä, noussut niskaan ja siitä muuttunut hänen oman tukkansa pystyyn-kohoamiseksi. Silmäterät mustuivat ja kasvot kalpenivat. Sitten sama tunne muuttui ajatuskuvaksi: niinkuin kauan jonakin matalana lätäkkönä seisonut aika olisi elävänä voimana koonnut siipensä ja lähtenyt liikkeelle. Tulevaisuuden kaukaiset sadut muuttuivat nykyisyyden leimuaviksi liekeiksi. Nyt, nyt se tuli! ajatteli kapteeni tietämättä itsekään vielä mikä se tuli. Hän vaan tiesi, että tullut oli se, mikä teki haaveesta toden ja oli ikuisiksi lähtemätöntä niinkuin kirveenisku kaadettavan puun juureen.
Vasta pitkän ajan kuluttua puhkesi ajatuskuva elävään sanamuotoon:
»Kuka ottaa kansalta sen nöyryydenuskon?» huusin minä äsken voimatonna itselleni, ja olisinko aavistanut, että he sen itse minun puolestani tekevät!
Mutta kun kapteeni heräsi ajatuksistansa juoksi kansaa jo kaikilta kadunkulmilta keskikaupungille päin.