4.
Niinkuin kapteeni oli saattanut hyvin arvata Kerttu suuresti kauhistui tätä tapausta ja sanoi tekoa jumalattomaksi.
Asettui kohta sille kannalle kuin olisi kapteeni sen kertomisella tahtonut tuoda ja luullut tuoneensa esiin ehdottomasti sitovan todistuskappaleen hänen jumalisuuttansa vastaan. Ja alkoi sentähden kiivaasti väittää kapteenia kumoon, ennenkuin tämä oli vielä mitään muuta ehtinyt sanoakaan kuin vasta kertoa tapauksen pääpiirteet.
Vaikkei kapteeni vielä sittenkään mitään sinnepäin sanonut, tulistui Kerttu uudelleen aivan itsestään, ja rupesi vielä kiivaammin todistamaan, että teon oli tehnyt se yksi omin päin, ikäänkuin toinen olisi istunut ja lakkaamatta väittänyt kaikkien herrain muka yksissä neuvoin seisoneen rappusilla ja ampuneen…
Kapteeni ei todellakaan puhunut halkaistuakaan sanaa mistään semmoisesta.
Vähän aikaa kiihkoiltuansa Kerttu teki päätöksensä ja vaikeni. Jotakin mykästi väittääkseen, niinkuin kapteeni, hän heti seuraavana pyhänä sanaakaan sanomatta pukeutui mustiinsa ja hyvin asiallisena ja totisena läksi Allianssitaloon, joka oli hänen kirkkonsa ja hartaushuoneensa. Siellä oli hän kuuleva jylisevän tuomion ja kaikki ne todistukset kapteenin kantaa vastaan, joita hän olisi niin tarvinnut, mutta ei itse osannut löytää. Sillä jos murhasta odotettiin jotain hyötyä—kuten kapteeni ilmeisesti odotti—niin kuinka silloin voi olla jumala, ainakaan se jumala, josta Allianssitalolla saarnattiin! Kerttu siis kokosi lapsensa, puki nekin pyhävaatteisiin, hajotti tyttöjen tukat, varusti tummilla ruseteilla ja läksi.
Hänen kirkkokuntaansa kuului paljon pääkaupungin ylimystöä, joka siellä vietti hartaushetkiänsä ihmeellisessä läheisyydessä, milteipä yhdenvertaisuudessa ei ainoastaan puotipalvelijain, ompelijain ynnä muiden sellaisten keskisäätyläisten, vaan nikkarien, räätälien, jopa vieläkin alempien kanssa, jotka vaan edes johonkin määrin siistissä vaatteissa pystyivät esiintymään, ja tukkaansa silittää osasivat. Tästä kiitollisina nämä istuivat takapenkeillänsä hiljaisina ja juhlallisina katuen viikon syntejään ja samalla vaarinottaen ja pannen muistiin ylhäisten tapoja, seuratakseen sitten niitä sekä kotona että ulkona.
Sen jälkeen kuin kapteeni oli ehdottomasti kieltänyt Kertun palvelemasta piikana sivistyneiden luona, ei ollut Kertullakaan ollut mitään muuta niin sopivaa paikkaa, missä olisi saanut olla sivistyneiden välittömässä läheisyydessä, kuin tämä Allianssikirkko. Hänen tavallinen paikkansa siellä oli melkein ensimäisillä penkeillä, missä hän useimmiten istui erään hienon vapaaherrattaren vieressä, ja oli heillä tämän kanssa muodostunut aluksi vaan ihmeellinen kirkkotuttavuus: vapaaherrattarella ei tavallisesti ollut mukanaan mitään virsikirjaa ja Kerttu senvuoksi tarjoutui aina pitämään omaansa myöskin hänen edessään. Kerttu ihaili rajattomasti vapaaherrattaren hienoa olentoa ja koetti sentähden itse puolestaankin olla tälle niinpaljon kuin mahdollista mieliksi käytöksensä hienoudessa ja arvokkuudessa. Hänessä oli jokainen hermo jännityksissä, kun hän virsikirjaa piteli. Vapaaherratar ihastuikin Kerttuun ja vihdoin meni tuttavuus niin pitkälle, että se kutsui Kertun luoksensa yksityisille hartaushetkille. Siellä Kerttu käskettiin muiden vieraiden mukana yhteisen teepöydän ääreen, ja paroni ja aatelisnaiset puhuivat hänen kanssaan aivankuin vertaiselleen. Nämä olivat olleet Kertun elämän juhlahetkiä. Sillä hän ihaili hienoa väkeä eikä tainnut sille mitään. Vieläpä ihaili heitä Hanneksen itsensä tähden, sillä kaikista Hanneksen puheista, kauluksettomuuteen taipumuksista ja vallankumouksista huolimatta Kerttu vainusi selvästi, että hänen ihanteenansa eli salaisena »mallina» olivat nytkin jotkin Kertulle näkymättömät, hienon hienot ylimyshenkilöt jossain kaukana, tuntemattomassa maailmassa. Ja vaikka siis Hannes puhui aina köyhälistöstä ja ankarilla sanoilla tuomitsi säätyhenkilöitä, huomasi Kerttu selvään, että mitä hienommaksi Kerttu oppi sekä puheiltaan että muulta käytökseltään, sitä tyytyväisempi oli Hannes. Nämä huomiot kumosivat Kertun silmissä kaikki Hanneksen puheet ja toimet, ja Kerttu oli perin juurin vakuutettu siitä, että kapteeni kulkee vallankumouksellisissa harrastuksissaan tietämättänsä vasten omaa onneaan ja sisällisiä taipumuksiaan.
Mennessään Allianssitalolle Kerttu näki kuinka tämän hämmästyttävän tapauksen johdosta kaikkiin muihinkin kirkkoihin kulki joka suunnalta ihan tulvaamalla väkeä. Ja ymmärtäen syyn tähän tulvaan ja tuntien innostavaa, asiallista yhteyttä semmoisen ihmisjoukon kanssa hän ajatteli ylpeydellä omaa kirkkoansa, jossa he viime vuosina niin monasti olivat rukoilleet Suomenkin puolesta ja tunteneet kaikesta ulkopuolisesta rähinästä huolimatta rukouksiensa voimalla ikäänkuin pitävänsä maan kohtaloa käsissään.
Kertun tullessa perille oli Allianssillakin sellainen väentungos, että ensin näytti melkein mahdottomalta päästä etupenkeille. Mutta nyt jos koskaan piti Kertun juuri sinne päästä, sillä vaikka kaikki muu väki olikin utelias kuulemaan mitä pappi on tapauksesta sanova, kohdistui Kertun uteliaisuus ainakin yhtäpaljon siihen, miten vapaaherratar oli häneen sen johdosta katsahtava ja mitä ehkä sanovakin.