Kerttu alkoi sentähden lastensa kanssa tunkeutua askel askeleelta eteenpäin, ja ainoastaan hänen ulkonainen kauneutensa ja ne eri äänenpainoilla lausutut kohteliaisuudet ja pyynnöt, joita hän niin viehättävästi osasi jaella kaikille syrjäytettäville, estivät hänen tukehtumasta ja auttoivat vihdoin pääsemään toivotuille perille.
Ensimäisillä penkeillä olikin tilaa väljältä.
Tehtyään lastensa kanssa hartauskumarruksen Kerttu senvuoksi katsahti kohta ihmetellen ympärillensä.
Vapaaherratarta ja koko sitä muuta seuruetta ei näkynyt missään, ei ensi penkeillä, ei oikealla eikä vasemmalla lehterillä, ei takalehterillä eikä keskellä. Pappi oli kuitenkin jo esillä ja virttä veisattiin, jopa oltiin päästy sen loppupuolelle. Ylimysten paikoilla istui joitakin nuhkatakkisia, kaljupäisiä, punanaamaisia, rokonarpisia … ja muutamia vanhoja vaimoja, liinat kuumuuden tähden päälaelta niskaan sysättyinä.
Hattupäisten ja hienommasti puettujen joukossa—Kerttu tunsi allianssi-yleisönsä hyvin—ei ollut ainoatakaan, joka olisi ollut arvossa Kerttua ylempi tai edes tasalla. Mutta ilmeisesti kaikki nämäkin kaipasivat niitä ylhäisiä, niinkuin Kerttu. Ja monet tuntuivat osottavan Kerttuun ja tiedustavan naapureiltaan kuka hän oli, mutta naapurit näyttivät sanovan: ei, se on vaan kapteenska se ja se.
Pappi jo saarnasi. Janoovina tuijottivat ihmiset häneen, odottaen milloin hän ottaa puheeksi sen tapauksen, joka vuorena seisoi kaikkien mielessä. Mutta pappi saarnasi vanhaa vaalisaarnaansa sielujen lunastuksesta eikä ottanut sitä puheeksi. Ja niin alkoi jännitys lauhtumistaan lauhtua, kuuma vaihtoi sen väsymykseksi ja joku jo torkahtelikin.
Viimeisiin asti Kerttu toivoi, että ne sieltä tulevat. Yhtämittaa hän käänteli päätänsä salin perälle nähdäkseen olisivatko ehkä myöhästyneet ja senvuoksi jääneet muiden taakse. Mutta ei vaan ketään näkynyt. Kerttua jostain syystä niin sanomattomasti hävetti edustaa tässä noiden hattupäisten kanssa parempia ihmisiä, että hän olisi mieluummin vaikka maan alle vajonnut kuin siinä kauemmin istunut. Ja papin asiattomat puheet häntä tällä kertaa suorastaan kyllästyttivät. Ottamatta osaa loppuvirteen hän sentähden nousi kesken kaikkea ja alkoi tunkeutua pois, jolloin hyvä toinen puoli seurakunnasta myöskin nousi ja alkoi lähteä.
Kerttu ei osannut ihmeekseenkään selittää tätä asiaa. Seuraavina pyhinä hän koetti käydä muissa kirkoissa, mutta kerta kerralta sai vaan yhä varmemmin todistaa, ettei papit puhuneet mitään tästä asiasta ja että väki viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta kirkoista vähenemistään väheni. Ei mennyt vuottakaan, kun tapahtui jo niinkin, että hänen tullessaan Allianssitaloon pappi seisoi hajamielisenä lavalla neuvottelemassa lukkarien kanssa pidettäisiinkö väen vähyyden tähden ollenkaan jumalanpalvelusta. Vapaaherratarta ei näkynyt missään, ei kirkoissa eikä kaduilla; kerran vaan lensi vaunuissa Kertun ohitse, silloinkin käänsi päänsä muuanne, koska varmaan ei huomannut. (?)
Syksyllä, jotenkin vuoden kuluttua siitä ensimäisestä kirkossakäynnistä, tapahtui, että Kertun lapset, jotka kävivät samassa koulussa kuin vapaaherrattaren lapset, tulivat pyytämään äidiltä rahaa heidän keskensä toimeenpantua keräystä varten. Mutta kapteeni seisoi ikkunan luona sanomalehteä lukemassa.
Kerttu sanoi: