Kapteenin luo tuli eräänä päivänä hienon hieno venäläinen herra majavannahkaisessa turkissa (vaikka ei ollut vielä talvi). Kerttu sattui itse olemaan eteisessä ja avasi hänelle oven. Niin hienoa ja niin kasvoiltaan kaunista herraa Kerttu ei ollut vielä eläissään nähnyt. Ei myös niin viehättävän sydämmellistä hymyilyä, joka näkyi sen kasvoilla, kun he kielen vuoksi eivät mitään toistensa puheesta ymmärtäneet. Suuret, suuret silmät, puoleksi luomien peittäminä, ja niin pitkät silmäripset, ja iho vielä hienompi kuin vapaaherrattarella…
—Ivan Ivanovitsh, tut?—sanoi vieras osottaen sormellaan maahan.
Kerttu pudisti päätä ja rupesi nauramaan.
Mutta nyt oli Kerttu myös kauniimmillaan juuri silloinkuin hän noin raikkaasti nauroi.
Joten he jäivät suorastaan katselemaan toisiansa.
Kerttu huusi kapteenia. Ja ajatella hänen hämmästystään, kun kapteeni lentää suoraa päätä sen syliin ja he suutelevat toisiansa ja lyövät toisiansa selkään!
He rupesivat kohta nopeasti ja äänekkäästi keskenänsä puhumaan, ja menivät saliin ja siitä työhuoneeseen. Senverran että kapteeni ehti ohimennen lykkäillä Kerttua kyökkiin päin sanoen: mamma, mamma, laita kahvit meille, so, so, mamma, pian, pian, pian… Ja menivät.
Se suukopu ja porina oli sitten kaiken päivää niin lakkaamaton, etteivät edes päivällisissä päässeet irti, eivät mitään Kertun erikoisruokalajeja huomanneet, eivät serviettien asetusta, eivät voin rakennetta, eivät kukkakimppua pöydällä (vaikka oli melkein talvi),—ja syötyä eivät nousseet, vaan jäivät puoleksitoista tunniksi siihen ruokien keskelle puhumaan, jona aikana se vieras kierteli ainakin kahdeksan pientä kuulaa Kertun pehmeästä hapanleivästä, ja jätti pöytäliinalle.
Vasta illempana, kun kapteeni jätti vieraansa hetkeksi yksikseen, tuli tämä ulos työkamarista salihuoneeseen jalottelemaan. Kerttu meni nyt tarjoomaan sille toista valokuva-albumia sen albumin asemasta, jonka se oli jo käsiinsä ottanut. Sillä siinä oli ainoastaan lähimpien sukulaisten valokuvia, mutta toisessa sitävastoin mitä kauniimpia, suurkokoisia valokuvia Hanneksen entisistä upseeritovereista ja lisäksi Loviisan hankkimia valokuvia kaartin hienoimmista upseereista.
Avattuaan tämän toisen albumin vieras katseli ensin vähän aikaa upseereja, ja rupesi sitten—koska ei muuten voinut vaikutelmiaan ilmaista—kasvojen elkeillä matkimaan mitä muka kukin noista kaartinupseereista näytti itsestään ajattelevan, laittaen kasvonsa milloin huolestuneen totisiksi, milloin ylpeydestä sameasilmäisiksi, milloin paisuvan mahtaviksi. Ja tämän kaiken hän teki niin näköisesti, niin hyväntahtoisesti ja samalla kuitenkin niin hullunkurisesti, että Kertun täytyi päätänsä taakseen kallistaen yhtämittaa räjähtää nauramaan: ne olivat juuri, juuri semmoisia kuin hän näytti, ja ikäänkuin vielä enemmän semmoisia!