Ja asetti Kertun istumaan jälleen entiselle paikalle.
—Tämä on hirmuisen tärkeä asia,—sanoi hän sormeansa Kertulle heristäen.—Kuules nyt: ainoastaan kesäkuun 16 päivään, sillä sen jälkeen ovat melkein kaikki ruvenneet siihen oppiin uskomaan.
—No mitä se päivä siihen kuuluu, äsh!
—Sitä vaan, että jos saa tappaa, niin kuka käskee orjuudessa istumaan!
Voihan silloin äänestää vaikka Sointulankin!
—Eikä saa tappaa!—sanoi Kerttu pontevasti.
—Kirkoissa saarnattiin, että ei saa tappaa, mutta kuka sitä nyt enää uskoo? Teot opettavat, eivät sanat mitään voi. Katsos, siksi ovat kirkot tyhjentyneet. Nyt he uskovat kaikki vaan sitä toista asiaa, joka ei ole tuolla puolella hautaa, vaan täällä, täällä, Kerttu, täällä! Suuri mahti on siitä kasvanut, ja yhdessä ainoassa vuodessa sekin! Ja kuka tietää mitä siitä on vielä tuleva!
Kapteeni löi häneen äkkiä tulleessa innossa kätensä yhteen, osottaakseen ääretöntä paukahdusta, mikä siitä oli tuleva.
—Kerran jylisee, Kerttu, kerran jylisee nämä kentät!
—Minä en usko sinua tuon vertaa! sanoi Kerttu näyttäen kapteenille aivan pientä osaa etusormestansa, ja meni niine hyvineen.
Mutta oikeastaan kyllä itsekin jo alkoi aavistaa, että jotakin ihmeellistä oli tulossa. Erittäin sai Kertun siihen uskoon taipumaan seuraava seikka.