Seurasi sitten Kustaavan kuva vanhanajan myssy päässä.
Suurella kunnioituksella ja tarkkaavasti katseli sitäkin ja taas vaipui ikäänkuin ajatuksiinsa. Näytti pitävän varmana, että se oli Kertun äiti, ja kun varmuuden vuoksi kysyvästi katsahti Kertun silmiin, niin Kerttu nyykäytti hänelle myöntävästi päätänsä, sillä eihän Kertun tarvinnut ymmärtää, että se juuri sitä kysyi, vaan sehän saattoi kysyä, oliko Kustaava Kertun sukulaisia.
Tämän teki Kerttu senvuoksi, että Kustaavan perästä seurasi hänen oma äitinsä Loviisa, josta Kerttu kaikkein enin pelkäsi mitä se sanoo. Sillä Loviisa oli siinä kuvassa tosin parhaissa vaatteissaan, mutta juuri senvuoksi ehkä naurattaisikin tätä herraa. Oikein rupesi sydän pampattamaan.
Kerttu koetti ottaa häneltä albumin ennenkuin Loviisan sivu oli avattu, mutta juuri silloin se sen avasikin.
—Aa!—sanoi hän ja silmät suurina tuijotti kuvaan, että Kerttua rupesi oikein kaduttamaan, kun oli antanut luulla Kustaavaa hänen äidikseen. Vieras katsomistaan katsoi, ja rupesi ajatuksissaan päätänsä nyykyttämään ikäänkuin olisi itsekseen hokenut: Mikä olisikaan sinusta voinut tulla! Mikä olisikaan voinut tulla!—Ja lopulta vettyi hänen silmänsä ja oikein osottaakseen Kertulle ihastustaan hän painoi albumin poskeansa vasten ikäänkuin olisi hellästi-hellästi tahtonut puristautua Loviisaan, niin se häntä miellytti. Kerttu punastui liikutuksesta.
Silloin juuri tuli kapteeni ja vei vieraan taas omalle puolelleen. Ja pieni tapaus näytti olevan ohitse.
Mutta Kertulle se ei ollut mikään pieni tapaus, sillä se ei mennyt hänen ohitsensa milloinkaan. Merkillistä, merkillistä,—aivankuin äidin koko elämä olisi sillä hetkellä yhtenä ainoana kuvana kulkenut Kertun editse, se elämä, jota hän todellakaan ei koskaan ennen ollut eteensä yhteen koonnut. Kulki ohitse ja näytti piirteensä Kertulle ihan uusina, aivankuin Kerttukin olisi vieraan herran tavalla vasta ensi kerran siihen katsahtanut, uusina ja niin ihastuttavina, että hänkin olisi aivan samalla tavalla tahtonut kohta rajattomalla rakkaudella hellästi syliinsä sulkea—ei tosin sitä valokuvaa, vaan äidin itsensä, katuen ja itkien, että näin kauan oli ollut näkemättä äitiä tässä rakkaassa ja todellisessa valossa. Miksi olikaan Kerttu tähän asti ikäänkuin peittänyt ja piilottanut ihmisiltä äitiään? Äiti oli koko ikänsä palvellut kyökkipiikana kaartin upseeriklubissa. Kerttu ei ollut hänen ainoa lapsensa. Mutta äiti oli sanonut hänelle suoraan olleensa menemättä naimisiin sen kanssa, jota rakasti, sen vuoksi, että siinä tapauksessa olisi menettänyt paikkansa eikä olisi voinutkaan lapsiansa elättää. Tästä syystä oli Kerttu tahtonut äitiä ihmisiltä piilottaa. Mutta nyt, juuri tämä asia vyörytti yhtäkkiä äidin elämän syvänä, äärettömänä, uhrautuvaisena Kertun eteen…
Jokseenkin tunnin kuluttua he tulivat kapteenin työhuoneesta. Vieraalla oli silloin kädessään nahkapäällyksiin pantu paperikäärö, ja hän oli lähdössä takasin Venäjälle.
Kertun kysyvästi ihmettelevän katseen vieras heti ymmärsi, ja vastaukseksi vaan lempeästi hymähti ikäänkuin sanoakseen: minkä sille voin, minun täytyy … ja suuteli hyvästiksi Kerttua kädelle. Jota Kertulle ei ollut vielä ikinä ennen tapahtunut, ja jommoista hän oli yhden ainoan kerran nähnyt tehtävän, nimittäin kerran vapaaherrattaren luona.
Kun kapteeni palasi vierasta saattamasta. Kerttu kohta jo eteisessä kysyi kiihkeästi: