Kerttu rupesi nauramaan. Ihminen ei saisi enää vettä! Eikö ole kaivoja! Ei niitä ole. Kertun nuoruudessa oli, mutta sitten rupesi kaikki vesi tulemaan vaan kraanoista. Vesijohto? Se tahtoo sanoa: vesi tulee mistä? Kraanasta, kun sitä kiertää. Mutta kraanoihin se tulee—mistä? Sitä Kerttu ei tosin ollut tullut useinkaan ajatelleeksi, mutta nyt hän yhdessä silmänräpäyksessä oivalsi, että tietysti veden täytyy tulla jostakin myös kraanoihin, ja muisti, että sitähän ne ihmiset olivat aina puhuneet vesijohdosta ja—aivan oikein—vesilinnasta, jonka pitäisi olla Eläintarhassa, ja jos nyt todella siellä tulisi lakko… Tämä kaikki selvisi Kertulle melkein kolmen askeleen aikana, jotka hän otti ajatuksissaan kotiin päin, ja jo neljännellä hän viittasi ajurin luoksensa, hyppäsi koreineen ylös ja miestä kiireen vuoksi selkään koputellen ajoi kotiin. Palvelustyttökin unehtui siinä kiireessä mukaan ottamatta.
Kotiin päästyänsä hän avasi kraanan ja onneksi vettä vielä tuli, vaikka laiskasti. Kerttu heti täytti kaikki astiat vedellä, kannut, saavit, ämpärit, tiskipaljut ja pesupunkat, laitoja ja reunoja myöten.
Kapteeni vaan hymyili.
—Mitä tämä kaikki merkitsee?—sanoi Kerttu.
Kapteeni hykersi käsiänsä ja sanoi:
—He valmistuvat, Kerttu, he valmistuvat!
Kapteenilta ei Kerttu siis voinut saada mitään selvää.
Palvelustyttö tuli kotiin ja kertoi humalaisten miesten kulkeneen rivissä pitkin katuja.
Lapset tulivat koulusta ja hurrasivat saadun luvan johdosta. He kertoivat, että Venäjällä olivat kaikki junat pysähtyneet ja nyt pysähtyvät jo Suomessakin. Venäjällä tulee vallankumous, sanoivat he.
Tämän kuultuansa kapteeni sanoi: