Näistä ei Kerttu mitään ymmärtänyt, mutta kolmannet Sanoivat:
—Kasakoita on kenraalikuvernöörin pihalla.
Silloin alkoi Kerttu tunkeutua niin voimakkaasti eteenpäin, että suuret miehetkin horjahtelivat kummallekin puolelle.
Jo näki hän hämärästä huolimatta selvästi palatsin edustan, näki jonkun seisovan toisen kerroksen ikkunaeteisellä ja jotakin huutaen kaksin käsin huitovan ilmaan. Alhaalta vastasivat huudoilla. Sieltä näkyi sikin sokin ojennettuja käsiä, keppejä, hattuja.
Mutta juuri kun Kerttu oli pääsemäisillään perille, hulpahti väkijoukko taaksepäin ja kohta alkoi kuulua: kasakat tulevat! ja pakokauhun valtaamia ihmisiä juoksi mustana tulvana tungoksen keskuksesta poispäin.
Kerttu koetti vimmatusti ponnistaa vasten virtaa, vaikka juoksijat, jotka häntä vastaan töytäsivät, huusivat hänelle: kasakat tulevat! Mitä Kerttu kasakoista, kun hän tiesi niin varmaan lasten olevan siellä, että hän melkein näki ne jo edessään!
Äkkiä kasvoi väen pakeneva tulva kuitenkin niin, ettei Kerttu enää voinut edetä, vaan alkoi sen mukana työntyä askel askeleelta takasin päin. Estääkseen tätä onnetonta peräytymistä, Kerttu tarttui sähköpatsaaseen, kiertäen molemmat kätensä sen ympärille. Ja patsaan halkaistessa väkijoukkoa kahtia Kerttu pysyi perääntymättä, riippuen siinä silmät ummessa, kaikin voimin kiinnipuristuneena, ikäänkuin olisi pidellyt kiinni ainoasta jälelläolevasta mahdollisuudesta pelastaa armaat lapsensa varmasta perikadosta. Hän tunsi vaatteittensa repeytyvän ihmisvirran armottomassa puristuksessa, mutta voimiansa ei hän sittenkään kadottanut. Hän alkoi kuulla ympärillään hirmuista tuskan vikinää, joka oli niinkuin tuhansia rottia olisi terävällä raudalla painettu kuoliaaksi. Myös kuuli hän samalla kertaa maammelaulun tuttuja sanoja laulettavan tai huudettavan. Ja kun hän silmänsä vihdoin avasi, näki hän kaatuneita ihmisiä ja yhden naisen makaavan katuloassa ja suurten miesten juoksevan hänen ylitsensä, raskailla saappaillansa astuen suoraan hänen tiedottomiin kasvoihinsa. Mutta mitään kasakoita ei näkynyt missään. »Mielettömät! mielettömät!» muisti hän kapteenin huutaneen.
Nyt oli jo pahin tulva ohitse ja Kerttu, päästyään tunkeutumaan keskelle onnettomuuspaikkaa, järjettömänä hirmuisesta aavistuksesta kaivautui ruhjoutuneiden ihmisruumisten sekaan lapsiansa etsien. Oli jo niin pimeä, että täytyi aivan läheltä tarkastaa.
Ei ollut missään.
Vasta senmukaan kuin Kertussa alkoi kasvaa iloinen toivo, ettei hänen lapsiansa ollutkaan tuossa avuttomasti vikisevässä, toinen toisensa päälle sulloutuneessa ihmisläjässä, kääntyi hänen huomionsa muihin ruhjoutuneihin ja hän ajatteli: tämmöistäkö se vallankumous nyt onkin! Ilo omien lasten pelastumisesta avasi yhtäkkiä hänen silmänsä, ettei hän enää pitänyt muita ainoastaan hänen omien lapsiensa tieltä ja päältä mitä pikemmin syrjäytettävinä painoina, vaan apua tarvitsevina raukkoina. Ja se sama ilo antoi hänelle ihmeellistä voimaa ja neuvokkuutta tässä hirveässä vallankumouksessa, jonka tekijöitä niin häpeällinen pakokauhu oli vallannut, etteivät edes avunhuutoihin uskaltaneet takasin palata. Jopa sentään palasivat muutamat uskalikot, jopa ilmestyi lääkärejäkin, jopa ruvettiin nostamaan, tukemaan, sitomaan, jopa tuotiin paaritkin, apteekit avattiin, kahvilasta tehtiin sairashuone, ja Kerttu pääsi juoksemaan kotiin…