—Missä ovat lapset?—huusi hän säikähtyneenä, kurottaen kaulaansa ikäänkuin näkemään yhtaikaa yli kaikkien huoneiden.—Herran tähden, Kerttu, tämä on hengen vaarallista, usko minua! Minä sanoin tosin: sotajoukko ei ole vielä valmistunut kapinaan nousemaan. Ei kyllä ole valmistunut, mutta he itse eivät ole vallankumoukseen valmistuneet, he eivät tiedä, että vallankumous vaatii miehekkyyttä, mutta minä sanon: näyttäytyisipä vaan parikymmentäkin kasakkaa… Totisesti, Kerttu, muistatko mitä tapahtui Senatintorilla, kun viimeiksi kasakat ihmisiä ajoivat? Mutta nyt on tuhat kertaa suurempia joukkoja kaduilla. Vallankumous! Voi te mielettömät! (Kapteeni takoi raivokkaana otsaansa yhä ja yhä huutaen:) Voi te mielettömät, te mielettömät!
Mutta Kerttu ei silloin enää kuunnellut häntä.
Ajatus, että lapset todella voisivat joutua pakenevan ihmislauman jalkoihin, oli niin säikäyttänyt Kertun, että hän suin päin juoksi kadulle, ehtimättä ottaa muuta kuin huivin päähänsä.
Kadulla oli sakea sumu. Oli jo alkanut hämärtää. Siellä täällä näkyi vaan joitakin ihmisiä nopeasti kulkevan kadulla tai vilkkuvan kulmauksissa. Askelien kopina kuului selvästi, mutta ei missään ajoa. Samassa kuitenkin alkoi kuulua huimaavaa vauhtia lähestyvä kavioiden kopse, ja ennenkuin Kerttu ehti ympärilleen katsahtaa, lensi kolme kasakkaa pitkin katua hänen ohitsensa, että oikein hänen kätensä ja kasvonsa kauhusta kylmenivät.
Mutta eihän Kerttu nyt voinut pelolle valtaa antaa. Vaikka keskelle villeintä kasakkarykmenttiä olisi Kerttu tunkeutunut, jos vaan olisi tiennyt lasten siellä olevan. Minne hän oikeastaan nyt juoksi, ei hän itsekään tiennyt. Jonnekin vaan, missä olisi kaikkein enin ihmisiä koolla ja kaikkein suurin tungos, sillä siellä tietysti olivat hänen lapsensa, missäs muualla!
Siis yhä vaan keskemmälle kaupunkia hän juoksi, ajatellen mennä pitkin Kasarminkatua alas ja siitä kääntää rautatientorille, jossa olivat hänelle kertoneet niin suuria kansanjoukkoja olleen. Ja ennenkuin hän aavistikaan oli hänen ympärillään ihmisiä joka taholla, meneviä, tulevia, juoksevia, seisovia, huutavia, nauravia, hätääntyneitä, riiteleviä, innostuneita—niin paljon, että Kertun täytyi juoksustansa pysähtyä ja ruveta pujotteleimaan yksitellen jokaisen ohitse. Paljon oli Kertulle päivän kuluessa kerrottu tapauksista kaupungin kaduilla, mutta että väkijoukko näin suuri olisi ollut, sitä hän ei sentään ollut aavistanut. Ei iki maailmassa hän tämmöistä ollut nähnyt näillä kaupungin kaduilla.
Kun hän näin pujottautumalla oli päässyt Esplanaadille asti, ei joukko tuntunutkaan sakenevan rautatientorilla päin, vaan päinvastoin kauppatorille päin. Ja tuskin oli hän muutaman askeleen sinnepäin tunkeutunut, kun hänen sydämmensä seisahtui kauhusta. Torinpuoleisessa päässä esplanaadia, kenraalikuvernöörin palatsin kohdalla, näytti todella tapahtuvan jotain peräti kummallista. Se on vallankumous, ajatteli Kerttu, ja kysyi ihmisiltä:
—Mitä se on?
Toiset vastasivat: Ne huutavat senaattia alas.
Toiset sanoivat: Ne vaatii itse ruhtinaan viralta.